Istuin kuudessatoista kuvatarra edessäni,
raaputettu julistus karvaisen kuolema
anelevat silmät, tekee pahaa ja tunnen itseni pahaksi, syylliseksi, kurjaksi ja voimattomaksi, mutta väkivaltaiseksi, räjähdysalttiiksi, herkäksi, turhautuneeksi, väsyneeksi, toimettomaksi.
kirjailtu istuin edessäni, ei edes kenenkään kuluttama.
Edessäni: Olet mulle velkaa tämän! ja todellakin olen!
Laatikot tienpientareilla, valoilla,
ulkona katuvalonkeltainen
jääkiekkokaukalon kaiku, ihan niin tyhjällä käyvää.
Ehkä olen narsisti, ajattelin, siis tietenkin olen,
mutta jätän sen virheen itseeni, ei kai ihminen voi olla olematta
rakastamatta itseään. On rakastettava ja uskottava se. Joo, mutta kun en ole vain minua varten.
Kiinniolevana penkkiin, suljettuna
sunnuntaina kuustoista vie mua
kirkkaansinisiin valoihin tiellä,
jolla on hiljaista keltaista ja mustaa.