Hitler ja houkuttelija (2024)

Kronstadt, 2001, kuva Henna Timanttimetsä


Miksi Hitler hyökkäsi bolševikejä ja kommunisteja vastaan, jos kansallissosialismi oli sosialismia? Vähän aika sitten nousi Binga Tupamäen esille nostamana ajatus natsien aatteen sosialistisesta luonteesta ja natsien pahuuden vasemmistolaisesta alkuperästä. Tosiaan, sehän on siinä nimessä, https://youtu.be/91lSOpNSFOA?si=plESNF8l8O-0mPAz mutta silti, en yhdistä, kuin ehkä todella suurella kaarella, ei sateenkaarella. Kansallisten toimien illuusion rikkominen oli Göbbelsin tavoite. Göbbels sanookin, propaganda on taidetta ja mestariteos ei ole kaikken realistisin. Propaganda oli käytössä omien kansalaisten harhaanjohtamiseksi ja harhaanjohdettu kansa joutuu sotaan. Kansa valmistellaan sotaan, kuten Hitler asian ilmaisee. Kuulostaa Venäjältä tänäpäivänä.

Oikeisto hyökkää kaikkea punaista vastaan, joten kun kansallissosialismi halutaan nykyään joidenkin puheissa kääntää sosialismiksi eli etteivät natsit olleet äärioikeistoa, vaan äärivasemmistoa, niin jäin miettimään eroja, punaisen sävyjä, vallan hyväksikäyttöä eli väärinkäyttöä, mikä vasemmistoajatusten viljelyyn politiikassa liittyy joissakin maissa, vallankäytön muotoja erilaisten ismien alla ja kun ääret tahoillaan saavat aikaan halutunlaisen autoritaarisen lopputuleman, mutta silti hylkivät toisiaan, vaikka ovat hyvin samankaltaisia. Joku on sanonut, että kansallissosialismi olisi pitänyt nimetä kansalliskapitalismiksi, mikä olisi ollut totuudenmukaisempaa, mutta kuten Göbbels sanoi, totuus on se, mitä minä sanon, on totta. Me voimme tässä ajassa edelleen tutustua valehtelun mestareihin elokuvien kautta, missä mediassa natsit pääsevät oikeuksiinsa, niin visuaalisen ilmeen luonnin mestareita kuin eurooppalainen herrakansa voi olla.

Natsien pelko oli, että Euroopasta tulee bolševistinen. Natsien oma vallankumous oli siis nimellisesti sosialistinen, sanoma oli kansan parhaaksi tarkoitettu, tietenkin ja vastaisku Venäjän radikaalille muutokselle ja Euroopassa tapahtuvalle liikehdinnälle?
Antisemitismi oli ympäri Eurooppaa ollut voimakasta kauan ja Venäjällä myös. Vasemmistokumoukset tekivät älyköistä kansanvihollisia. Itsenäinen ajattelu oli vaarallista. Kansojen näkeminen ohjattavina massoina liittyi Euroopassa ja Venäjällä tapahtuviin vallankumouksiin ja sotiin silti. Kaikki piti olla ohjattavissa ja kontrollin alla mantereen uudelleen järjestämiseen ja hallinnointiin.

Joachim A. Langin ohjaama Hitler ja houkuttelija (2024) on natsien ajattelun Tonava ja kertoo totuudenmukaisesti dokumenttien pohjalta, kuinka führer-kultti rakennettiin propagandaministerin aivoituksin. Göbbels halusi olla tunnettu luomastaan myytinkaltaisesta teoksesta, joka oli führer. Elokuva alkaa kertomalla, että meidän on edelleen katsottava läheltä historian pahimpia roistoja, jotta voimme riisua aseista tämän päivän demagogit. Natsit olivat uutisoinnissa totuudenmukaisia sopivissa määrin. Propagandan ja mielikuvien luominen olivat kansallissosialismin nousun ytimessä ja Hitlerin henkilökuvan luonnissa oleellisia. Kuinka saada massa yhden ihmisen taakse? Millaisia kansanviholliset ovat, mitä pelkoja saksalaisilla oli ja kuinka Hitler nostaa Saksan voittajaksi? Sodassa voittaminen on tehokas keino nousta sankariksi.

Tehokas elokuva käyttää propagandan keinoja näyttääkseen propagandan voiman. Kiinnostavaa on, kuinka tärkeitä lapset ja nuoret olivat propagandakuvastossa: uusiutuva kansa on terve ja runsas katras lapsia on kansakunnalle elintärkeää. Lapsia arvostetaan ja kuunnellaan, heistä tehdään myös sotasankareita. Näinhän oli myös Neuvostoliitossa. Lasten mobilisointi ja käyttäminen kuvastossa tuo esiin johtajien herkkyyden, hellyyden, arvot ja  vanhemmuuden. Se on kaunista ja totta, lapset ovat kansakunnan voima. Propagandana todella toimiva konsepti. Siinä voi olla myös tietty syy, miksi nämä perinteiset arvot ovat välillä kokeneet inflaation. Elokuvan alussa on myös alkuperäistä kuvamateriaalia, kun Hitler tapaa nuorisoa, Hitler-Jugendia ja sodan loputtua näemme kuolleet Göbbelsin lapset, kuin enkelit.

Göbbels katsoo filmiä, jossa Hitler tervehtii Hitler-Jugendia. Hitlerin käsi vapisee. Tätä ei voi näyttää, sanoo Göbbels. ”Se on kamalaa, mutta totta, Hitler on varjo entisestään.” Göbbels sanoo, minä päätän, mikä on totta! Totuus on se, mikä on Saksan kansan parhaaksi.” Göbbels ja hänen vaimonsa Magda keskustelevat: on jäljellä vain lapsia ja vanhuksia, tämä on katastrofi. Heitä odottaa vain kuolema. Mutta se on sankarikuolema, sanoo Göbbels.

Natsi-Saksa ja kansallissosialistit kiinnostavat elokuviksi asti. He ovat tutkimusalusta ihmiskokeesta ja kansakunnan tuhosta, jonka piti säilyä tuhat vuotta. Kuvitelma, johon natsit uskoivat aivan loppuun asti, kunnes ei voinut enää kuvitella ja piti katsoa totuutta silmiin. Mahtavuuden ja paskapuheen hetkessä mureneminen. Hitlerin käsi vatkasi hänen selän takana, vatkasi samalla koko Eurooppaa. Hitleristä piti tulla vuosisadan mies eikä tappio ollut vaihtoehto. Sodankäynti ja aluevalloitukset palvelivat tätä tarkoitusta: Hitler-suurta. Epäily häviämisestä ei saanut tulla mieleenkään. Mutta miksi elokuvat kommunisteista eivät pääse ihmisen mielen synnyttämän liejun kuvauksissa samanlaisiin lopputuloksiin, vaikka murhe ja kärsimys ovat äärimmäisiä ja suunnitelmallisuuskin? Liittyneekö tähän eurooppalaisen filosofian perinne ja meidän tarpeemme kysyä, mistä paha saa alkunsa, mikä paha meissä saa tällaista aikaan ja missä Jumala oli?

Natseista ja 1900-luvun alun sodista kertovat elokuvat ovat suosittuja ja niitä on nyt taas tullut useita. Natsipropagandan visuaalisuus ja heidän tekojensa kammottavuus yhdistyvät tutkimukseksi ja aikamatkaksi, jota jotkut eivät edelleenkään usko todeksi, joten se on näytettävä ytimiään myöten uudestaan. Elokuvana tämä todellisuus muuntuu yhä kiinnostavammaksi, kun tarkastellaan, kuinka natsit pelasivat tietoisesti. Mitä he inhosivat, halusivat ja kuinka suoraa puhetta he keskenään kabineteissa puhuivat. Voisi kuvitella, että aihe tulisi tässä ajassa, 80 vuodessa, kalutuksi loppuun, mutta ei. Asia on aina ajankohtainen ja traaginen, aivan loputtomasti. Saksalaiset näyttelevät osansa loistavasti ja kuten Zone of Interest tutki, herruus ja valta ovat kulissi, jonka takana voi tehdä mitä vain, pääasia on, mitä näkyy ja mitä ei ja se on ihmisen luontia, joka ei katoa eikä poikkea, vaan toistuu. Konstruktio, jolla luodaan jotakin jostakin, tuhoudutaan ja aletaan alusta.
Sosialismia oli ilmeisesti juutalaisten omaisuuden haltuunotto, kuin poliittinen vitsi, mitä Göbbels sanookin ja painottaa tekojen vitsikkyyttä. On hauskaa saada käyttää valtaa ilman pidäkkeitä ja toteuttaa fantasioita. Führer-setä ei ole yhtä kevyt kuin Göbbels, joka kuin liitää hymyillen ja hän nauraa paljon, noitamestari. Göbbelsin vaimo Magda sanookin, slaavit ovat ali-ihmisiä, mutta tsekkiläinen huora kelpaa. Göbbels oli naistenmies. Ali-ja yli-ihmisyys ovat päätettävissä olevia asioita ja moraali voi joustaa, kun asioita itse tekee. Likaisuus, eläimellisyys ja kaikki piirteet, joita halveksia, liimataan niihin, joilta halutaan ryöstää ihmisyys, joka sekin on ansaittava. Göbbels herättää närää päällystössä: ennen rankaisimme juutalaisia alaisten ahdistelusta.

Operaatio Valkyrien lopputulos näytetään, epäonnistunut isku Hitleriä ja hänen lähimpiä pomoja vastaan, todella valitettava epäonnistuminen, mutta huikean rohkea yritys ja Stauffenbergin kuulustelua pieni pätkä, er war kein richtiger Nazi, vaikka olikin kansallissosialisti. https://youtube.com/shorts/afkppvxsIW4?si=xrRSPiSrmb8zveL5 Kummallisen sitkeä on uskomus ja väite, ettei holokaustia tapahtunut, vaikka natsien oma dokumentointi on erittäin laaja ja saksalaisen tehokas. Luin taannoin kommentin, ettei siihen aikaan osattu niin tehokkaasti tappaa ihmisiä. No, mutta atomipommi kuitenkin samaan aikaan kehitettiin ja kommunistit siis osasivat massamurhan, jotain rajaa harhaisuuteenkin ja hyvän ihmisen mallin luonti ja käyttökelpoisuus poliittisesti on niin oikeiston kuin vasemmiston pelipöydällä. Oliko niin, että Hollywood on juutalaisten hallussa? 🤣👍 Saksalaisilla ja sittemmin natseilla oli laaja elokuva-osaaminen, joten ei ihme, että se siirtyi sodan seurauksena Yhdysvaltoihin.

Vihreä maisemassa

vesiväri, 56•76cm, 2026

Rukkaset

Joku päivä sinäkin kuolet. Enhän minä voi sellaista mennä kenellekään sanomaan, mutta itselleni voin ja sinä minulle. Mitä runon muuta pitäisi kertoa? Lohduttavia sanoja? Kuinka kauneus on kaikessa? Miltä minusta tuntuu? Että sinä olet kaikki kaikessa?

Viivat vievät horisonttiin, viivottimella tai ilman. Vapaan käden harjoituksena syntyy kaarevia ellei oikein keskity. 

Joku mies seisoi jäällä ruovikon edessä, frakki päällä, ryhditöntä mustaa ja valkoista. Mennessäni lähemmäs huomasin, että sehän oli tuulipuku, tuulenhalkaisija.

Kerään talteen. Helvetti, näitä kyyneleitä taas munankuorilla hiihtäessä, sormet jäätyy.

Taiteen poliittisuudesta: Kapitalismi voitti, myös Banksyn. Onko taidetta ilman rahaa ja syökö taiteilija rahaa? We can’t eat money, without money we don’t eat.

Aiheet ja taiteilijoiden aatteet tekevät taiteesta vasemmistolaista, mutta taidesysteemi ja -markkina eivät ole sitä. Kuinka taiteilijat siis toimivat mielestäni neoliberalistisessa systeemissä, jossa sääntely on olematonta, kuten taiteessa on, alustataloudessa systeemin armoilla, ja pyrkivätkö he vaikuttamaan systeemin toimintatapoihin muutenkin kuin ajamalla juutalaisen asekauppiaan pois Kiasman kanssa työskentelevän säätiön hallituksesta, mitä oikeistossa pidetään antisemitistisenä hyökkäyksenä? (8.)

Mikä on taiteitten tapa kohdella toisinajattelijoita nyt ja millainen kriittinen massa taideyhteisö on? Mitä tapahtui toisinajattelijataiteilijalle ja keitä he ovat, miten he tekevät taidetta ja mistä ja miten he ajattelevat toisin? Kuinka samanmielinen on hyvä olla tai rakentavaa olla? Mitä samanmielisyys edes tekee taiteissa?

Mitä tarkoitetaan politiikalla, kun kaikki on politiikkaa ja on oltava varpaillaan? Taidesysteemin, instituutioiden ja median politiikkaa on rahan tekeminen, kuinka se vaikuttaa taiteissa ja kuinka on tarkoitus vaikuttaa maailmassa näin? Mikä on taiteen tarkoitus kriittisen yleisön mukaan ja mikä on tämä kriittinen yleisö?

Elämme hyvin visuaalisessa maailmassa ja ottaen huomioon poliittisen taiteen ansiokkaan historian, olen kiinnostunut, kuinka nykypoliittinen taide vertautuu 1900-luvun poliittiseen taiteeseen ja ottaako se vanhasta vaikutteita vai osaako ja saako poliittinen taide uudistua, kuten ehkä katutaide ja performanssi (fluxus, dada, futurismi, happening-kulttuuri edelleen vaikuttavat) saattavat tehdä vapaammin esityspaikkojen ollen mitä tahansa. Futuristeissa toimi useita fasisteja ja surrealisteissa, kuten Salvador Dali, mikä on kiinnostavaa tässä ajassa, kun elämme futuristien kuvittelemia asioita tosiksi ja surrealismi on hyvin todellista (5.) Katutaiteen nostaa esille hyvin usein sosiaalinen media, ei taidesysteemi. Aiheet saattavat olla osin samat kuin aina ennenkin, kapitalismikritiikki, joka ei ole muuttunut vuosikymmeniin, vallan keskittyminen ja väärinkäyttö, mikä on taiteissakin todellisuutta. Ongelmat ovat taiteissa vallankäyttäjien mielestä pääasiassa toisaalla. Taidemarkkinaa ja -systeemiä hyvin vähän kritisoidaan sisältäpäin, ulkoa kylläkin ja kritiikkiä kutsutaan öyhötykseksi, kun halutaan aliarvioida ja mitätöidä kritisoijat, aivan kuten taiteitten sisälläkin tehdään ja jos kritisoidaankin taiteilijoiden toimesta, ei sillä ole yleiskuvaan vaikutusta, koska kritisoijia pidetään häviäjinä ja taiteen monoliittinen jyrkkä auktoriteetti ja muoto on muuttumaton entiteetti. Instituutioilla on vahva auktoriteettiasema, joten politiikka taiteissa on kiinnostava historiansa ja ristiriitaisuutensa puolesta juuri tällä hetkellä, kun niin sanotusti edelleen maailma palaa. Kysymys on myös, milloin se ei olisi palanut? Ongelmat ovat yhä samat kuin useana vuosikymmenenä taaksepäin ja kapitalismi on se, mikä on nostanut eniten ihmisiä köyhyydestä. Riisto taas ei ole tuntematon asia taiteissa ja nyt vielä enemmän tekoälyn kautta.

Mikä on taiteen ja taiteilijoiden vastuu maailmantilasta, entä taidesysteemin/taidealustan tilasta? Kuinka taiteilija, yhteisö ja instituutiot käsittelevät politisoituneen taiteen tuotteeksi ja ottavat vastaan viestin puolin ja toisin, että onko instituutioilla muu agenda, kuin pääsylipputuloissa mitattava tulos? Onko politisoitunut taide onnistunut tehtävässään ja osaako se mitata tuloksia? Miten pitkälle taide voi ja pitää mennä politisoinnissa? Onko liian pitkälle menemistä taidetta vastaan hyökkäys, kuten Extinction Rebellion tekee? Kuinka hyödyllistä on tehdä poliittista taidetta etuoikeutetuille ihmisille, joita ovat taiteen tekijät, systeemin pyörittäjät ja hyvin usein myös yleisö?

Mitkä ovat taiteen politisoitumisen positiiviset ja negatiiviset vaikutukset?  Missä vaiheessa on kyse propagandasta ja voiko taidesysteemiä tarkastella propagandakoneistona, joka hyppää jokaiseen trendiin mukaan huomiotaloudessa massan mukana ja valitsee sopivimmat asiat, joita ajaa vai onko kyse vain taiteilijoiden henkilökohtaisista intohimoista? Kysyn, koska vastakkainasettelu on hyvin kärjistynyt ja tulokset laihoja. Epäily ja syytös taiteiden ja yliopistojen vahvasta politisoitumisesta on hyvin näkyvää ja oikeistolaista. Oikeisto molemmissa on olemassa, taiteissa vähemmän äänessä. Miten yksilö vaikuttaa taiteessa verrattuna instituutioihin ja entä jos yksi taiteilija käy vastavirtaan taiteessa eikä omaksu vallitsevaa poliittista mantraa ja agendaa, miten hänelle käy? Hyvin tai huonosti, se on vastaansanojien osa. Miten fanaattinen ja yksipuolinen taide on politiikan, millä puolella seisot, suhteen? Viimeisimmät kohut ovat aika karuja yksin käydä läpi, kuten esimerkiksi Lux Helsingin yhteydessä käyty Katariina Sourin teosten saamelaisia oletetusti loukkaava sisältö. Mitä loukkaamisella tarkoitetaan ja kuinka vakavista loukkauksista puhutaan? Kuinka varovaiseksi taide ryhtyy ja millä hinnalla? Keskustelutilaisuus Tanssintalolla 15.9.2023 (2.) kysyi, miten määritellä poliittinen taide tässä ajassa? Argumenttina nousi esiin tekijöiden identiteetti, joka kertoo poliittisuuden ja toisaalta, on myös poliittinen valinta olla ottamatta kantaa taiteella, vaikka maailma palaa, määrittelee Sonya Lindfors. Keskustelua jatkaa Jenni-Elina von Bagh: miten suhtautua siihen, että jotain täytyy tehdä, mutta taide on välineenä tehoton? Kenties taiteilijat ovat tehottomia tai ongelmat jo niin isoja, että vaikuttaminen paikallisesti tai edes somen välityksellä kansainvälisesti on vain näkyvyyskampanja ja puolien välienselvittelyä.

Suomikin on hyvin polarisoitunut, kuten huoli on. Taide on kansainvälisesti poliittinen, jatkuvasti muutoksessa ja taide oletetusti nojaa vasemmistolaiseen eetokseen ja perinteeseen. Moni taiteilija kamppailee teoksillaan kapitalismia vastaan, vaikka taide mitä suurimmassa määrin elää kapitalismista ja sen luomasta vauraudesta. Miten ristiriitoja ideologioiden kesken ratkaistaan taiteissa, tai ratkaistaanko niitä mitenkään, kuten itse ajattelen yhä uudelleen käy? Kapitalismikritiikki mielestäni on jäänyt paikalleen ja on vuosikymmenet toistanut itseään. Onko kyseessä tiedon puute vai on helppo toistaa yhtä ja samaa? Yanis Varoufakiksen mukaan olemme jo teknofeodalismissa, alustataloudessa, jolla periaatteella taidekin toimii: se käyttää usein taiteilijoiden työtä maksamatta korvausta. (3.) Onko uskottavuuskysymys, kuinka taiteilija voi toimia kentällä, joka ei vastaa hänen omiin poliittisiin kantoihinsa ja riistää taiteilijoiden työtä ja millaisia kompromisseja taiteilija tekee uransa eteen tässä kompleksisessa suhteessa ja kuinka ajan tasalla taiteilijat ja instituutiot ovat? Pysyykö instituutioiden massa ketterästi mukana, mitä tulee muutokseen yhä vapaammassa markkinataloudessa, politiikassa, aktivismissa ja taiteessa? Niin, mitä on taiteilijan vapaus? Ja olenko väärässä, kun sanon, että elämme vapaammassa maailmassa kuin aiemmin?

Poliittisuus, kapitalismi, neoliberalismi ja markkinatalous ovat monimutkaisia asioita ja vaikuttavat toisiinsa. Taideturismi on taidetta pinnalla pitävä asia ja raha ja sen puute hallitsee. Minua kiinnostavat juuri taidesysteemin, taidekolossien ja taiteen poliittisen ajattelun ristiriitaisuudet, jotka välillä tuntuvat hyppivän silmille uskalluksen puutteesta johtuen tai muista syistä. Teknologian kehitys muuttaa systeemejä, tapoja tehdä ja ajatella ehkä eniten ja kenelle valta keskittyy, on rahakysymys. Kuinka ajattelu muuttuu tässä vauhdissa? Osattomuuden lisääntyessä, taide myös eriytyy enemmän vauraiden harrastukseksi ja työksi. En tiedä, onko taide muuttunut muuten kuin ottanut teknologian eräänlaisena merkkinä muutoksesta ja ajanhermolla mukana olemisesta mukaan tekemiseensä. Taide on nykyajassakin koettu porvariston huviksi ja työksi. Britanniassa 8% taiteilijoista on työväenluokasta lähtöisin. (4.)

Aktivismissa taiteella on vahva osa, taidesysteemin ulkopuolella voidaan olla rohkeampia ja systeemin sisällä kannanotot ovat kenties enemminkin poseerausta ja vaikutukset kenties yhdentekeviä, ellei taide aiheuta suurta kohua ja skandaalia, mitä sitten tapahtuu? Liikehdinnän aggressiivisuuden voimistuessa joka puolella ja yliopistojen ottaessa voimakkaasti kantaa asioihin, minua kiinnostaa kuohunnan vaikutus siihen, miten systeemit reagoivat, miten taide reagoi ja millaisia ongelmia taiteessa on poliittisuuden suhteen tullut esiin ja onko taidesysteemi kykenevä katsomaan itseään muuttuvana kenttänä vai onko sen idea vain kommentoida ulkopuolista maailmaa ja esittää muutoksen airutta, koska taide alustana on omnipotentti ja toimii omavaltaisena asiantuntijavetoisena kuplana.

Museot ovat vastanneet yleisöjen spektaaklien nälkään ja menneet mukaan immersiivisiin näyttelyihin, jotka kiertävät maailmaa, näyttelyt, jotka näyttävät hyviltä Instagramissa. Taiteiden sisäisiin ongelmiin puuttuminen, vaikka #metoon kautta, on ollut ison työn takana, suurin pelko on aina työmahdollisuuksien ja maineen menetys, josta syystä ongelmat jatkuvat, kuten monet seksuaalinenhäirintäkohut antavat ymmärtää, työpaikkakiusaaminen on myös ilmeisesti yleistä? Taidesysteemi on hyvin kaavoihinsa kangistunut eli miten jähmeä systeemi kykenee muuttumaan vai toistellaanko mantroja 60-luvulta ja miksi muutos luovalla alalla on kovin haastavaa? Myös tehdäänkö taidetta yleisön kosiskelutoiveissa, on iso kysymysmerkki ja miten se vaikuttaa taiteissa? Miten orjallinen taiteissa on oltava, jos todella vapautta ja luovuutta pyritään toteuttamaan?

On kiinnostava yrittää avata kuvataiteen motiiveja juuri poliittisuuden kautta ja suhteen, koska se on niin vahva tekemiseen ja ajatteluun, että suhteiden muodostumiseen vaikuttava tekijä ja toisaalta ymmärtää, kuinka politiikka vaikuttaa taiteessa lopulta, onko taide vain taidetta milloinkaan ja puheet vain puheita, kuten feminismi esimerkiksi usein vaikuttaa olevan. Poliittisuus on sosiaalisen median nousussa lähtenyt hurjalle kierteelle ja tuonut saman taistelun reaalimaailmaan. Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan, on kiinnostava sodankäynti tavallisten ihmisten kesken fanaattisuuteen asti. Ihmisten jako hyviin ja pahoihin on aika rajua ja cancelkulttuuri rajoittaa sananvapautta.

Poliittisia aiheita taiteissa ovat maahanmuutto ja siihen liittyvä rasismi, kolonialismi, ilmastonmuutos, värillisten-, naisten-, vammaisten-, saamelaistenoikeudet ja seksuaalivähemmistöjenoikeudet, luontokato, eläintenoikeudet sekä Palestiina, jotka ovat hyvin pinnalla ja aiheuttavat suurta tuohtumusta puolin ja toisin. Miksi juuri nämä valikoituvat yhä uudestaan etenkin kohujen aiheiksi? Mikä erityisesti aiheuttaa vastaanottajissa närää ja miksi? Jari Ehrnrooth on aiheesta taiteen politisoituminen kirjoittanut 2020 artikkelin (6.) ja erityisen kiinnostavaa on juuri mediassa esiintyvä taidekeskustelu, kuinka se pääsee esille ja kuinka siihen reagoidaan. Ovatko nämä oikeistolaiset äänet taiteelle merkittäviä? Ehrnrooth ihmettelee, millaista taidetta taidemuseoissa esitetään tällä hetkellä ja miksi se suurimmaksi osaksi on poliittista ja nimenomaan vasemmistolaiseksi miellettyä. Mikä on tämä jako, jakolinja vasemmistolainen ja oikeistolainen ja miten taide liittyy politiikkaan näiden kautta ja juuri kyse on ääripäiden nokittelusta? Juuri ilmestyneen väitöksen mukaan, taidemaku kertoo poliittisuudesta (7.) Melko ilmeistä. Väitöksen tarkoitus on ollut todistaa jotakin, mikä on ollut tiedossa? Uusi tieto lienee, että persut eivät ole taidevastaisia, vaan käyttävät taidepalveluita, mutta nukkuvien puolue ei ole kiinnostunut käymään maksullisissa taidetapahtumissa. Sinänsä merkittävää keskustelunkäynnin kannalta.

Taiteilijoita on koulutettu paljon ja Yhdysvalloissa MFA-tutkinto ei vastaa siitä maksettua hintaa eli tutkinnolla ei tule toimeen. Kuinka poliittisuus näyttäytyy tässä kuvassa, jossa taiteilija on kovasti alakynnessä taloudellisesti ja ehkä vielä poliittisesti erimielinen? Esimerkiksi Briteissä vuoden 2025 lopulla 150 työntekijää (members of the Public and services Union) meni lakkoon huonon palkkauksen johdosta. Tämä koski Tate Modernia hyvin näkyvästi. (9.) Kuraattorinkin palkalla on Lontoossa vaikea tulla toimeen. Huonosta palkkauksesta taidelaitoksissa on aika ajoin otsikoita, kuten Guggenheimin siivoojat Bilbaossa, joille maksettiin 5e per tunti 2021 (10.) ja Documentan näyttelyvahdit, joille maksetaan 5e per tunti, 2017 (11.).

Myös kiinnostava esiin nostettava on Taidepoliittinen huippukokous 2014 Helsingissä, jonka yhteydessä julkaistiin Jussi Koitelan toimittama taidepoliittinen käsikirja, joka pohjaa kapitalismi- ja nationalismikritiikkiin ja julistaa, että kaikki taide on poliittista ja taiteen on voitava ja annettava vaikuttaa maailmassa poliittisesti. Kuka sellaista on estänyt? (12.) Poliittinen taide vaikuttaa olemassa olevana varaventtiilinä ja turhautumisen purkamiskeinona. Missä taide esitetään, on toinen poliittinen valinta ja vaikuttava asia. Onko Banksy niitä harvoja, joka on onnistunut esittämään instituutiokritiikkiä ja menestynyt taiteilijana? Myös harvinaisesti menestynyt taidesysteemin ulkopuolelta tulevana tekijänä, mikä ihme kyllä, on joskus mahdollista.

kuvat 2008, Henna Timanttimetsä

1. Rebellion, Extinction, You Can’t Eat Money – Protest at BlackRock’s UK HQ, City of London https://extinctionrebellion.uk/2019/10/14/you-cant-eat-money-protest-at-blackrocks-uk-hq-city-of-london/, 14.10.2019, Extinction Rebellion.

2. Kanerva, Arla, Kulttuurinen maku kertoo poliittisista kannoista, https://www.hs.fi/taide/art-2000011659142.html, 13.12.2025, Helsingin Sanomat

3. Tanssin Talo, Poliittinen taide 2023 https://www.tanssintalo.fi/luekatsokuuntele/esittavan-taiteen-poliittisuus, 4.9.2023

4. Velie, Elaine, Only 8% of UK Artists Come From Working-Class Background https://hyperallergic.com/only-8-percent-of-uk-artists-come-from-working-class-background/ 14.12.2022, Hyperallergic

5.Sears, Olivia, E, Centre for the art of translation, The Italian poet behind Steve Bannon’s worldview https://www.catranslation.org/feature/a-post-dada-superfascist-shadow/

6.Varoufakis, Yanis, Technofeudalism, What Killed Capitalism, Penguin Random House, 2023.

7. Ehrnrooth, Jari, 2020, Taide muuttui politiikaksi ja alkoi rumuuden aika, https://yle.fi/a/3-11673686?utm_source=social-media-share&utm_medium=social&utm_campaign=ylefiapp, 21.12.2020, yle.fi

8. Puukka, Päivi, Suomalaistaiteilijoiden Kiasma-boikotin taustalla kansainvälinen liike, joka vastustaa Israelin toimia palestiinalaisalueilla, https://yle.fi/a/74-20007361?utm_source=social-media-share&utm_medium=social&utm_campaign=ylefiapp, 5.12.2022, yle.fi

9. Proppe, Olof Andra, UK gallery workers win support during strike for higher pay https://themilitant.com/2025/12/12/uk-gallery-workers-win-support-during-strike-for-higher-pay/ 22.12.2025, The Militant.

10. Di Liscia, Valentina, Guggenheim Bilbao’s cleaning staff stages protest-performance over dismal wages, https://hyperallergic.com/guggenheim-bilbao-cleaning-staff-stages-protest-performance-over-dismal-wages/, Hyperallergic, 13.12, 2021

11. KIRAC, Keeping it real art critics, 2017, episode 7, Indigenous flags and modernism https://youtu.be/HkL4MpGkXSg?si=gw3Ng96xiTlAM65E, 30.4.2017.

12. Koitela, Jussi, 2014, Suomen taidepoliittinen käsikirja, https://www.checkpointhelsinki.org/projektit/suomen-taidepoliittinen-kasikirja. Baltic Circle / Checkpoint Helsinki.

13. Vartanian, Hrag, 2026. Epstein Files Expose the Depths of the Art World’s Rot. https://hyperallergic.com/epstein-files-expose-the-depths-of-the-art-worlds-rot/?ref=weekly-newsletter. Hyperallergic.

Portrait 2026

pencil on paper, 2026

M Butterfly

Lentävänniemi, 2026

Woman created by a man. Rene Gallimard was known and loved by a perfect woman.

David Cronenbergin elokuva M Butterfly on tarina ranskalaisesta virkamiehestä, joka rakastuu kiinalaisen oopperan esiintyjään Maon kulttuurivallankumouksen aikaan Kiinassa. Kiinalaisessa oopperassa perinteisesti miehet esittävät naisia, ja Gallimard uppoutuu fantasiaan täydellisestä naisesta; oopperalaulajan rooli jatkuu lavan ulkopuolelle, mikä sopii hänen vakoilijan rooliinsa. Puccinin ooppera Madame Butterfly on elokuvan punainen lanka, ja katkeruus länttä kohtaan on suurta. Kiina on kuin nainen, jonka länsimainen mies viettelee, alistaa, pettää ja jonka valkoinen mies ryövää; kenties tästä johtuu logiikka ja oikeutus kohdella valkoista miestä samoin. Hän on houkka ja helppo nakki.

Oopperalaulaja uskottelee olevansa raskaana ja saaneensa Gallimardin lapsen. Juoni, joka on vakoilukoneiston keksimää, on kuin vitsi ja Kiina leikkii valkoisella miehellä. Kiina leikkii myös kiinalaisilla kuin tinasotilailla. Oopperalaulaja joutuu kaivoksille, koska kaikista taiteilijoista tulee valtion vihollisia, joiden on opittava, kuinka Kiinan tulevaisuus löytyy kaivamalla Kiinan maaperää. Kaivoksilla kuuluu kaiuttimista, kuinka taiteilijat ja älykkäät ovat vieraantuneet kansasta ja siksi he ovat kaivoksilla. Raadannan jälkeen heidät lähetetään palvelemaan uutta yhteiskuntaa, jonka he hylkäsivät. ”Four Os: Old thought, old culture, old customs and old habits. Hard labor will cleanse you of these evils and transform you into citizens of the future. Meditate for the future as you work” kuuluu kaiuttimesta kaivoksella.

Palatessaan Ranskaan vuoden 1968 vallankumous https://www.ebsco.com/research-starters/history/french-students-and-workers-rebel-against-political-order otti askeleitaan. Elokuvassa harmitellaan, kuinka kaikilla on Maon punainen kirja ja kuinka Kiinan vallankumousta ihaillaan. Oopperalaulaja palaa Gallimardin elämään, Buttefly on siltikin vain vakooja. Gallimard joutuu oikeuteen. Häntä epäillään asiakirjojen vuotamisesta Kiinalle ja kumpikin joutuu oikeuden eteen ja Gallimard vankilaan. Butterfly karkotetaan takaisin Kiinaan. Se, ettei Gallimard tiennyt tai kyennyt tunnustamaan, että Butterfly esitti naista myös tosielämässä, on kivuliasta. Butterfly oli täydellinen nainen, Song Liling, joka saapuu oikeussaliin miehenä puku päällä. 

On vaikea kuvitella, kuinka pitkälle vallankumous menee alistamisessa ja nöyryyttämisessä. Elokuva alkaakin kuin tavallinen tarina, jossa naimisissa oleva virkamies käy vieraissa ja pettäminen on melko normaalia. Mies kuitenkin rakastuu. Kuuntelulaitteita löytyy mattojen alta virastossa. Vakoilu on tiedossa oleva toimintatapa, kehenkään ei voi luottaa. Luottamuksen pettäminen on kaiken surun alku ja kääntyy hurjuudessaan vitsiksi Ranskassa, jossa on vaikea uskoa, ettei Gallimard tajunnut naisen olevan mies.

Gallimard esiintyy vangeille panopticon-tyyppisen vankilan keskellä, jossa vangit katselevat parvilta alaspäin, kun Gallimard muuntautuu meikillä Madame Butteflyksi ja lopuksi tappaa itsensä vetämällä kaulaansa syvän haavan.

Tässä hetkessä elokuva on edelleen kiinnostava, mitä pettäminen tarkoittaa ja kuinka syvää se voi olla. Valehtelun ja manipuloinnin taito ja taide viedään oman edun tavoittelussa hyvin pitkälle, eikä ihmishengellä ole muu kuin välineellinen arvo. Välineellisyys on kiinnostava arvo vallankumouksessa, politiikassa ja rakkaudessa, onko jotakin muuta kuin välineitä, kun puhutaan suhteista maiden ja ihmisten välillä? Oopperalaulaja puhuu, kuinka hän on Gallimardin orja rakkaudessa. Suhteissa alistamalla käytetään valtaa, koska se on ikivanha tapa, josta ei pääse ja siksi vallankumoukset syttyvät? Ehkä siksi Mao oli ja on myös Euroopassa ihailtu. Hän pyrki ikivanhoista tavoista ja ajatuksista puhdistamaan Kiinaa ja se koettiin hyväksi myös Euroopassa ilmeisesti. 

Näin juuri graffitin, jossa luki Eläköön Mao! Elokuvan yhteys tähän päivään on kiinnostava. Kulttuurivallankumous siis tekee vaikutuksen yhä totaalisella porvariston tuhoamisen ajatuksellaan ja työväen diktatuuriin pyrkimisellä. Ajatuksen tasolla ehkä houkutteleva väkivaltainen fantasia. Reaalimaailmassa toteutettuna kärsimysnäytelmä, jonka kammottavuus ja vaikutukset kiinalaisiin, heidän historiallisiin esineisiinsä ja yhteiskuntaan ovat olleet puistattavia. Kun ajattelee Kiinaa nyt, tulevaisuus todella on kaivannaisissa, mutta kuinka voi proletaarin diktatuuri? Se hallitsee markkinoita ja vakoilua. Vakoilu, valehtelu ja pettäminen ovat hyvin humaaneja asioita, joista tragediat saavat alkunsa. Uhrien kohtalo on kammottava. Onko vallankumouksen kammottavuus hyväksytty Kiinassa, että asiat ovat menneet kuten pitikin? Vallankumous vallankumouksen jälkeen ja tehtaat vapauttavat Kiinan, mutteivät kiinalaisia. Vastaan taistelu on melko turhaa, vaikka yritystä toki on ollut Tiananmenin aukiolla. Ovatko kiinalaiset oman maansa vankeja ja orjia eli historia toistaa itseään? Orjuuden väistämättömyys ja ajatus orjuudesta johtaa orjuuttajan halveksuntaan, kuten länsimaisiakin pidettiin, orjuuttajina. Mitä kolonialisti Ranska oli Indokiinassa ja monessa muussa paikassa. Kiinan logiikan mukaan länsi ansaitsee tulla orjuutetuksi aivan kuten nainenkin. 

Mies on parempi nainen, on varsin tuttu ajatus ja valehtelun taituruutta. Olen miettinyt, miten hyvä, parempi ja nainen määritellään tässä universumissa. Naiseuden esityksen äärimmilleen vieminen on miehelle parempaa naiseutta tapauksessa, jossa miestä palvotaan, ultrafeminiinisyys on yhtä kuin nainen, koska unelma ja kuvitelmat on ihana elää tosiksi. Naisen muodot, pehmeys ja hellyys, feminiininen hauras olemus ja käytös kuin langennut, mutta leidi. Suhde voi olla esitys, jossa on alistunut ja alistaja. Elokuvassa tosin tulee selväksi loppua kohti, kuka alistaa ketä. Vietelläkseen miehen nainen sanoo olevansa tämän orja ja vallassa, mutta kerää tietoja mieheltä, kuinka Yhdysvallat keräävät ja ryhmittävät joukkojaan Vietnamissa. Länsi-inholla on hyvät perustelut ja ymmärrettävää on molemminpuolinen epäluottamus.

Traileri https://youtu.be/fgANS15AN4I?si=4huxWumzR91-ncsF

kohtaus elokuvasta https://youtu.be/_FxL2PtDy0w?si=HDGQP9Bqt7CYnkf-

Architecton (2025): meneekö tämä hyvin, arkkitehti, kysyy työntekijä, Mikä on arkkitehtuurin tarkoitus?

Mitä rakennamme nyt, Architecton kysyy? Mitä on jäljellä rakentamisen kulttuurista? Millaista kulttuuria teemme ja ylläpidämme, jos ylläpidämme, niin mitä, ulkoisia puitteita? Putkistoissakin on tekemistä. Miksi rakennusten elinikä tällä hetkellä on 40-50 vuotta, joskus, varsin usein, ei sitäkään, varsinkin home-Suomessa? Millaista merkitystä tällainen rakentaminen luo ja sisältää verrattuna rakennuksiin, jotka ovat olleet pystyssä 1400 vuotta, enemmän tai vähemmän? Merkitys tosiaan voi olla käytännöllinen ja kertakäyttöinen, merkitys olemassaolosta tulee näkyväksi rakentamisessa ja rakennus on merkki. Mikä luo merkityksen ihmiselle ja on tässä hetkessä tarpeellista, on siinä mitä teemme. Että olemme ikuisia, meistä jää jälki, elämällä on ollut merkitystä, jonka joku huomaa. Miten muuten määritellään, mitä on rakennettava? Joku taho sen päättää. Turhamaisuudella on siinä iso osa. 

Katsoin toisen kerran Architectonin, ehkä olen niitä, joita ei pitkästytä katsoa kivivyöryä rinnettä alas, räjäytyksiä kivilouhoksilla ja kivimurskaa pomppimassa liukuhihnalla matkalla rakennusmateriaaliksi. Kauneus, joka on luonnonkivessä, on dokumenttielokuvan maalauksellisuuden ydin ja romantiikassa, ihmisen kaipuusta katsella maisemaa, vuoria kaukaisuudessa ja haaveilla suuruudesta, löytää sieltä tarvitsemansa, saada haluamansa. Vuoret, jotka näyttävät voittamattomilta ja ihminen jyrsimässä niiden rinteitä penkereiksi, vuoria materiaaliksi rakenteisiin. Ihmisen pienuus ja kaipuu suuruuteen, kyky kuvitella ja valjastaa luonto että työvoima, on ollut melkoinen yhdistelmä, orjuutusta ja riistoa, kauneus, jonka nyt näemme vanhoissa rakenteissa. Ihminen aikaansaa kaunista ja rumaa rakentamalla. Ns. kauneuden aikaansaaminen vie aikaa ja rahaa, ehkä enemmän osaamista, näkemystä ja työvoimaa. Kauneus ja rumuus ovat puheissa nykyäänkin vastakkainasettelu. Miksi rakennamme rumaa, kun voisimme tehdä kaunista, mikä ruman funktio on? Valitse ruma ja sille löytyy selitys. Kaikki on ajateltu tehokkuuden kautta ja mahdollisimman suurien voittojen tavoittelemiseksi. Arkkitehtuuri on omiaan luomaan mahtavan ihmisen.

Silmä kaipaa yksityiskohtia, joita arkkitehti ihailee ja tutkii sormin raunioilla. Arkkitehti sanoo suunnitelleensa Milanon keskustaan pilvenpiirtäjän betonista ja se on täysin merkityksetön rakennuksena nyt ja tulevaisuudessa, tekele verrattuna yhteenkään vanhaan temppeliin tai vuoreen. Milanon keskustaan, of all the places ja hän inhoaa betonia. Mitä teemme sellaista, millä on historiallista merkitystä? Tai onko historiattomuus sitä kuuluisaa ajattomuutta? Mikä on ikuista muu kuin kivi, mineraalit ja liike? Ajattelemme paljon, mitä jätämme jälkeemme, mutta mikä on lopputulos?

Mitä jää jäljelle meistä, on kysymys usein, kuten myös Architectonissa, Purettavat rakennukset ovat romua. Architecton katsoo antiikkista vanhaa rakennuskantaa ihaillen ja halveksii täysin uutta, joka tulee ja menee. Italiassa on vanhaa jäljellä, että maata voi kutsua eläväksi museoksi, elokuvan arkkitehtia ottaa raskaasti kupoliin nykyihmisen vauhti ja tyyli tehdä asioita, johon hän myös työssään ottaa osaa. Architecton keskustelee  mielestäni myös elokuvan The Brutalist kanssa. En tiedä, miten tietoisesti, mutta materiaalien tunnun kaipuu ja arkkitehdin konflikti rakennuttajan kanssa lienee yleistä? Yleisöllä ainakin on paljon mielipiteitä rakentamisesta nykyään: ohuet seinät, ikkunattomat makuuhuoneet, tunnelimainen asuintilan suunnittelu, ahtaus, vähän kaappitilaa, liikaa yksiöitä ja harmaita laatikoita jne. Laatu ei ole ensimmäinen kriteeri, koska se maksaa. Sijainti, nopeus, brändi ja hinta ratkaisevat paljon. Tila on kallista. Jos näyttää luksukselta, olematta kestävä, muistutus ja muisto, mitä se on? Kulissi.

On vaikea lähteä hakemaan muutosta nykytyyliin, betoni-teräs-lasitorneihin ja kunnianhimoon, joka keskittyy talon korkeuteen, julkisivuun ja hulppeuteen, kuten Jeddah Tower Saudia-Arabiassa, jonka valmistumisaika on arvioitu vuoteen 2028 ja korkeus yksi kilometri, ensimmäisenä maailmassa. Mitä kaikkea täytyy ottaa huomioon tällaisen rakentamisessa? Pelkästään säänilmiöt ovat salamoineen ja tuulineen hurjia. https://youtu.be/FqK74-cTyvc?si=UVD0g3trtbhEOCTS Arabit ovat kunnostautuneet massiivisin rakennusprojektein. Heillä on varallisuutta tehdä mitä mielikuvituksellisimpia ja suureellisimpi rakennuksia maailmassa. Eniten ihmetyttää koko-fetissi ja wow-arkkitehtuurin vieminen potenssiin kymmenentuhatta. Elämme huvipuistomentaliteettia. Arabiemiraatit plus Saudi-Arabia ovat luomassa luksuksen keskittymää. Nykytaiteenkeskukset ovat useimmiten niitä, joihin erikoisuus ja kokeellisuus rakentamisessa keskittyy ja wow:ta on oltava yleisöjen houkuttelemiseksi. Tunteita herättävä asia, millaisia rakennuksia saamme. https://youtu.be/tdxELnuPfdE?si=UYeyp1MApKawLrd2ohjaaja Viktor Kossakovsky kertoo elokuvasta ja aiheesta. ”Elämme sokerin ja sementin aikaa.”

Materiaalien ja luonnonvarojen ehtyminen huolettaa dokumentin vanhaa arkkitehtia, kun hän istuu puutarhassaan ja kaksi robottileikkuria leikkaa ruohoa. On tietenkin ajatuksia herättävää katsoa droonin kuvaamaa filmiä, ylhäältä, ihmisetöntä kaupunkia Ukrainassa, jonka talot on pommitettu, mistä elokuva alkaa ja kiven tietä taloksi. Pommitetut talot täytyy purkaa Syyriassa, Palestiinassa ja Ukrainassa. Kun infrastruktuuri on täysin tuhottu, massiiviset projektit odottavat tekijöitä. Ihminen on melkoinen muurahainen ja nostelee suuria lohkareita. Ihmeellisimmät ovat kivilohkareet, jotka on leikattu tuhansia vuosia sitten ja voi  ihmetellä, kuinka se on tehty. Voi kävellä veistosmaisen lohkareen ympäri ja tutkia sitä, millä se on tehty, mitä kivelle on tehty. Se on kuin itse aika. On työlästä kottikärryllä koota kiviä puutarhaan ja tehdä ympyränmuotoinen alue. Työlästä. Ympyrän sisään tulevat koira, hevonen ja ruohoa.

Hotel Existence

gouache, 56•76cm, 2026

It is always landscape

gouache, 56•76cm, 2026