Itsestäänselvyyksien maailmassa mikään ei muutu.

13 huhtikuun, 201516 helmikuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Itsestäänselvyyksien maailmassa toisto ja ympäri pyöriminen ovat edellytyksiä tehdä asioita, koska olemme tulleet kuvitelmamaailmaan, tulevaisuuteen, jossa luulemme enemmän kuin tiedämme, koska lähes kaikki tekevät niin, koska jotakin on tehty kuten aina ennenkin mutta silti olemme jossakin uudessa. Silti oletamme asioiden olevan tietyllä tavalla, tarkoittavan tiettyjä asioita. Ajattelemme silmillämme, teemme vaikutuksen katseeseen näyttävyydellä ja koolla. Että ajattelemme pinnallisesti syöksymällä ensimmäisiin vaihtoehtoihin näkemättä ja kuvittelematta muita, että pitäydymme hyväksi havaituissa ajattelutavoissa joiden hyvyyden ja paremmuuden säätelevät ainoastaan perinteet, tavat ja itsestäänselvyyksinä pitämämme olemassaolon muodot jotka ovat normittaneet kaiken ennen ja tekevät niin nyt. Irtipäästäminen on vaikeaa ja teemme siitä yhä vaikeampaa olemalla mukavuudenhaluisia haluamatta tietää olisiko jotakin parempaa. Olemme rakentaneet teollisen mallin jota emme voi paeta, mutta jossa pakenemme. Pakenemme vastuuta, itseämme, luontoa, seurauksia, muutosta jossa elämme muuttuen, muuttumisleikissä tai muuttumatta järkähtämättä epäillen kaikkea uutta joka tunkeutuu elämämiemme tarkoin rajatuille nurmikoille kuin rikkaruoho. Päättelemme koska maailma muuttuu meillekin tapahtuu jotakin väistämättä. Mitä meille tapahtuu ja mistä jonkin tapahtuminen ihmiselle riippuu? Mikä on tarpeellinen ja haluttu tapahtuma jolloin jotakin todella tapahtuu? Millä mittareilla arvioimme meille tapahtuneen tapahtuman arvon joka antaa meille arvoa ja miten tapahtumat ja niiden intensiteetti luovat meidät?

Muutamme siis maailmaa, tämä on ainakin vaatimus, koska maailma on huonossa jamassa jonka me aiheutamme yhä uudelleen. Jama joka on myös luuppi kun historiaa katsoo. Mikä on kehitystä, mikä muutosta, mikä on rakentavaa, mikä tuhoavaa ja missä kohtaa olemme todella jumissa koska ympäripyöriminen yhteen tulematta on enemmän sääntö kuin poikkeus? Millaisen katsantokannan otamme aikaansaamaamme muutokseen, entä kuinka kannamme vastuun muutoksesta joka ei silminnähtävästi ole aina paras mahdollinen? Tekninen kehitys on muutos, mutta kuinka paljon perusajattelumme muuttuu onkin hyvä kysymys. Ajattelulla ei ole tapana muuttua helposti. Oman oikeellisuutemme, oikeutemme oikeassaolemiseen tahdomme pitää. Vastaantuleminen ja kuunteleminen ovat vaikeita asioita itsensä korkealle nostaneelle. Se on myös ihmisenä olemisen parhaita puolia: kyky puolustaa omaansa, olla tavoitteellinen, tähdätä maaliin ja osua, kuten on kyky muuttaa käytöstään ja ottaa huomioon moninaiset seikat. Eläimillä päättelykyvyn käyttö on hiukan hankalampaa. Me pidämme kiinni siitä mihin olemme juurtuneet, päämme uppoutuneena mekaniikaan kuin uuteen ihanaan maailmaan joka pelastaa meidät yksilöinä, pelastaa ne joilla on varaa pelastautua. Toisto ja teollinen tuottaminen ovat pakopaikkoja joissa helppouden ja ikuisuuden illuusiot tekevät meistä voittamattomia. Voittaminen ja itsensä voiteleminen maailman tärkeimpinä asioina ovat korostuneita ja luovat tunnetiloja, jotka eivät kenties ole terveimmästä päästä. Asiat jotka meidän tulisi kohdata ovat pelottavia kuten esimerkiksi oma itse. Kuinka tuntea oma itse jatkuvassa pakotilassa, jatkuvassa pakkotilassa jossa pelkäämme milloin mitäkin? Pelkomme ja pakkomme tiedostamalla ja kohtaamalla jotakin omassa mielessä alkaa muuttua. Kun on pelännyt tarpeeksi, tehnyt pakosta sitä mitä ulkopuolelta on vaadittu, joka ehkä on ollut myös oma vaatimus tullakseen hyväksytyksi, toivottavasti tulee hetki kun ei enää tahdo valmiiksi annettuja ja pureskeltuja systeemeitä eikä malleja. Millaisia nuo hetket ja teot ovat, jotka saattavat tuntua helpottavilta, hetkiltä joista on haaveillut kauan, muttei jostain syystä ole tehnyt kuten on halunnut ja on ollut järkevää. Kuinka perustelemme mikä on järkevää, mikä on haluttavaa, mikä on kasvua ja mikä on voittamista? Millaiseen halun ja tekemisen maailmaan kasvamme on oleellinen asia kun ryhdymme muuttamaan ajatus- ja tekemisen mallejamme. Mitkä ovat nuo pakottavat asiat joita meidän on pakko jostakin syystä tehdä ja millä tavalla ne tekevät elämistämme vankilan? Olemme fyysisesti ja henkisesti kiinni rakenteissa joita meidän on seurattava ja pidettävä pystyssä, kunnes ne on pakko purkaa ja rakentaa uudet. Odotamme siis tilannetta ettei ole muuta mahdollisuutta.

Aikamoinen jysähdys on siis tulossa, pakosta. Entä jos sen vain antaa tulla? Muutosvastaisuus on hyvin tavallinen tapa ajatella. Muutoksen väistämättömyydestä puhuminen on tuputtamista niille jotka eivät usko eivätkä tahdo muutosta. Sellaisia ihmisiä on paljon. Muutosvastarinta on pelkoa, uskalluksen puutetta tehdä tarvittavia muutoksia tekemisen tavoissa, puheissa ja ajatuksissa, menettämisen pelkoa. Epäuskoa ja luottamuksen puutetta ajatteluun joka on hyväksi ihmiselle itselleen ja ympäristölle. Epäusko vaihtoehtoihin ja niiden vähättely ovat peruskäytöstä, voiko sanoa että on ihmisen perusluonto olla epäluuloinen? Jos näin olisi maailma olisi toisenlainen, kritiikillä olisi toisenlainen arvostus. Olemme tavattoman naiiveja juuri epäluuloisuudessamme ja toisenlaisen välittömällä hylkäysreaktionopeudella. On todistettava todistamisen jälkeen vaihtoehdon paremmuus ja arvo. Millaiseen muutokseen meidän tulisi uskoa? Muutosmessiaita riittää ja kriittisyys on myös terve reaktio. Millaisen muutoksen jokainen kohdallaan kykenee ja haluaa tehdä? Missä kohtaa itsekeskeisyys menee liiallisuuteen ja voiko sellaista huomata itse ilman törmäystä?

Pakollisten rakenteiden maailma pitää näkyvän maailmamme koossa. Siitä meidän on pideltävä kiinni pysyäksemme vauhdissa, voidaksemme elää ja kehittyä. Toive on kehittyä. Pysyäksemme mielemme ja kehojemme halujen vauhdissa joka on sokeuttavaa ja hetkellistä, hiljennämme ja olemme kuulematta sitä joka tavoittelee todellista kehitystä. On huumaava, viettelevää pystyä täyttämään kaikki mielenjohteet, velloa ja keinua. Halumme joka tuntuu hyvältä, kliimaksi kun halu on täytetty on ihanaa. Miksi emme osaa emmekä uskalla ajatella ja tehdä toisin on koska pelkäämme putoavamme, toisin kuin halumme meitä pyytävät tekemään eli pyrkimään vain ylöspäin vaikka on useita eri suuntia joihin mennä. Toisin tekeminen on vaivalloista, uuden opettelemista. Jatkuva uudelleen arvioiminen, uuden tiedon löytäminen, itsen muokkaaminen, päälaelleen kääntäminen, vanhan hylkääminen ja uuden aloittaminen ovat vaativia toimenpiteitä. Ne vaativat aikaa ja kovaa työtä. Tahtomme tehdä kuten itse haluamme on vahva, itsestäänselvästi, ja toisaalta koska teemme kuten vain itse haluamme ollen tuhon, itsetuhon tiellä joka on hetkellisen nautinnon ja hauskanpidon tie. Huomaamalla tämän teemme palveluksen emme vain itsellemme vaan myös toisille. Millaiset vaikutukset pienillä valinnoillamme joita teemme tuhansia on on hyvä ymmärtää. Kyllä tapahtuu innovaatioita ja keksimistä mutta perusrakenteet ja tavat nähdä ihminen maailmassa eivät muutu joko lainkaan tai hyvin vähän, mikä on tuskallista huomata yhä uudestaan ja uudestaan. Realiteetit pysyvät tietysti samoina ja selviytymisvietti on vahva: on pidettävä huolta omasta jatkuvuudesta. Siinäpä on nykyihmisen ristiriita ja konflikti. Kun ymmärrämme että konflikti on elinehto eikä paettava tila olemme ison askeleen oikeassa suunnassa. Ajatus mikä ihminen on itselleen, ympäristölleen ja maailmalle pysyy samana, koska ei ole uskallusta ajatella toisin, ei ole uskallusta mennä ajatusmallin ulkopuolelle tai ajatellaan ettei se ole mahdollista. Näin tapahtuu joka paikassa, paikoissa joissa itsestäänselvästi kuvittelee tapahtuvan itsensä kyseenalaistamista, rohkeaa itsensä unohtamista siitä mihin pystyy, uskomista omiin ja toisten kykyihin, vaihtoehtoista ajattelua mikä on soveliasta ja mahdollista, itsensä ulkopuolelle astumista ja tekojensa ja ajatustensa jatkuva uudelleen arvioimista jota esimerkiksi taiteilijan on jatkuvasti tehtävä. Eli se mitä ihmisen suoritusluupissa tapahtuu on robottimasta ja tehdasmaista tehtävien ja töiden suorittamista jotta selviäisi päivästä toiseen. Jotta selviäisimme uhkakuvien maailmassa jossa olemme myös itse uhka, uhka itsellemme ja maailmalle.

Kuinka jatkaa tästä missä olemme on kysymys siitä mistä voimme ja haluamme luopua, mitä voimme ottaa ja saada tilalle eli mikä ihminen on joka ei ole robotti. Mihin tyydymme, mitä meidän on saatava, kuinka pitkälle meidän on tyydytettävä halumme, millaisia haluja meillä on oltava, mitä olemme toisiimme verrattuna ja millaiseen kilpailuun haluamme ryhtyä. Ketä vastaan kilpailemme. Mitkä ovat nuo itsestäänselvyydet joissa junnaamme onkin edelleen yrityksistä huolimatta hiukan vaikea asia lähteä purkamaan. Niihin liittyy elimellisesti oleellisen tärkeitä asioita joita tarvitsemme tai jotka olemme perustelleet itsellemme tarvitsevamme pysyäksemme hengissä, saadaksemme töitä, ystäviä, jatkuvuutta, hyvää oloa, saadaksemme aina jotakin. Halu edellä.

Perusitsestäänselvyys on, että taloudellinen kasvu luo sellaista maailmaa, joka on tarpeellinen, että tarpeittemme täyttäminen on oikeus joka on turvattava, tarpeitten ja halujen jotka myös kasvavat mitä enemmän niitä ruokkii. Itsestäänselvästi meillä on paljon oikeuksia, koska elämme oikeusvaltiossa jossa ihmisellä on itseisarvo arvokkaana yksilönä jolla on oma elämä. Tämä ei ole kritiikki hyvinvointivaltiota kohtaan, vaan hyvinvointivaltion tuotetta kuluttavaa ihmistä kohtaan. Ajatusmallia kohtaan josta velvollisuudentunto ja vastuun kantaminen on kadonnut, ihmistä kohtaan jonka mielestä historiallinen jatkumo on unohtunut, mieli jonne historia ei ole koskaan edes löytänyt ja jota kokonaiskuva ei edes kiinnosta. Miksi siis en olisi syyllistävä ja kriittinen ihmistä kohtaan jonka mielestä ainoastaan omien halujen ja mielitekojen täyttäminen on hänen oikeutensa ja ainoa asia joka häntä kiinnostaa.

Working day is everyday

19 maaliskuun, 20158 maaliskuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

13 maaliskuun, 20158 maaliskuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Koulutusfiasko

11 maaliskuun, 201516 helmikuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Koulutuksen kopeloiminen on jatkuva kuumaperuna. Itse paljon opiskelleena olen ollut onnellinen runsaasta tarjonnasta ja mahdollisuuksista joita minulle on avautunut ja toisaalta taas surullinen opetuksen tason paikoittaisesta surkeudesta. Surullinen myös siksi että kritiikkiä on ilmeisen mahdotonta antaa joutumatta valittajan ja vaikean ihmisen rooliin. Olen ollut tiedonnälkäinen pienestä lähtien ja koulu oli minulle tärkeä paikka jonne menin juosten. Eniten koulutuksen muutospuheissa ja teoissa minua vihastuttavat säästötoimet. Koulutus on yhteiskunnan tärkeimpiä toimia jonka täytyy toimia eli antaa opiskelijoille se mitä he tarvitsevat ja enemmän. Se tarkoittaa että opiskelijalta on vaadittava myös enemmän kuin on tarpeen, enemmän kuin mitä riman ylitys vaatii. Pään silittely tai pään seinään hakkaaminen eivät johda hyvään oppimistulokseen. Asia josta minulla on jonkin verran kokemusta eli on osattava vaatia hyvää opetusta. Opiskelu on työtä ja opettajien pitäisi myös osata tehdä työnsä. Olen kriittinen ja vaadin myös itseltäni paljon, koska opiskeluni on jatkuvaa. Koulutuksen alasajo on ollut surullista katsottavaa. On puhetta koulutuksen tärkeydestä (tuo tärkeys on itsestäänselvyys) mutta toisaalta säästää pitäisi. Opetuksen taso on kärsinyt monesta syystä. Kuulostaa kenties yliampuvalta puhua alasajosta, mutta siltä se on vaikuttanut ja minulla on korkea vaatimustaso mitä opetukseen tulee. Kun on lähtenyt lukiosta jossa todella vaadittiin ja vaalittiin oppimista ja opiskelua, laatuvaatimukset ovat korkealla. Opetuksessa on pyrittävä tarjoamaan korkeinta mahdollista tasoa, perusteellista tiedonjakoa. Tällä hetkellä opetuksen taso on mainospuhetta joka ei konkretisoidu luokassa.

Millaista sitten on hyvä koulutus, koska minusta vaikuttaa että ajaudumme siitä kauemmaksi mitä enemmän tuudittaudumme ajatukseen koulutuksemme hyvyydestä ja paremmuudesta toisiin maihin verrattuna. Laadukas koulutus takaa ammattitaitoisia työntekijöitä, kykeneviä luomaan jotakin uutta, itsevarmoja uskomaan omiin kykyihinsä. Entä jos oppilaitos ei usko opiskelijoidensa kykyihin vaikka kuinka heitä testaisi? Tilanne vaikuttaa kummalliselta että opiskelijoilla riittää potentiaalia toteuttaa itseään ja opiskella mutta koulutus ei tarjoa tarpeeksi vastusta joka on välttämätöntä kehitykselle ja uuden oppimiselle. Olen kokenut että etenkin ammatillisessa koulutuksessa opiskelijoita vähätellään eikä tarjolla ole eri vaikeusasteita koulun sisällä vaan kaikki sullotaan samaan muottiin. Kuten Aalto-yliopiston tehtaaksi kutsutusta koulutusohjelmasta valmistutaan maisteriksi, mitä uutta jää käteen, muuta kuin muisto suuresta byrokraattisesta laitoksesta jossa opiskelijat ovat aivottomia nappuloita? Niin miksi sitä kutsutaan tehtaaksi? Ei ole kovin mieltä ylentävää valmistua tehtaasta tehtaaseen. Tavallaan se on hyvin rehellisesti sanottu ja sitä enemmän ottaa päähän, että koulun henkilökunta alentuu yhteiskunnan tehdasvaatimuksen tasolle. Ainakin rehellisyyttä löytyy jossakin kohtaa eli siinä kun pullautetaan tuote pihalle. Vai liekö kyynisyyttä?

Aalto-yliopistossa tuli vastaani kummallinen ajattelu, että kaikki ovat samalla tasolla ja menossa sieltä missä rima on matalalla. Mistä tällainen ajattelu juontaa juurensa, en tiedä, mutta itse tavoitteellisena opiskelijana koin ajattelun loukkaavana, kuten myös sen, että kun ihminen opiskelee maisteriksi häneltä puuttuu jotakin ammattiinsa kuuluvaa tietoa eli ammattitaitoa eli lähtötaso on aloittelija, vaikka kuinka esittelisi oman työnsä vuodesta 2000 lähtien on silti vasta-alkaja. Jossakin päässä ei nyt ole ymmärrystä tarpeeksi ja näkemystä siitä millaista maisterikoulutus pitäisi olla, koska siinä pisteessä ei aloiteta alkeista kun on jo konsepti jonkun aikaa ollut olemassa. Jos se olisi ollut vain yksi pakollinen alkeiskurssi vaan kun ei.

”Meillä on täällä monen tasoisia oppilaita, siksi”-puhe ei perustele matalaa rimaa kuten ei myöskään se että nämä asiat ovat vaikeita. Jos peruskoulussa ajateltaisiin kaikkien olevan tukiopetuksen tarpeessa ja älylliseltä tasoltaan heikkoja kautta linjan millaista opetusta lapsille annettaisiin? Toiston merkitys opiskelussa on oleellista, mutta mielelläni teen sen itsenäisesti. Opettajan tarkoitus on stimuloida opiskelija ajattelemaan, innostumaan lisää ja huomaamaan jotakin uutta ja tukea ajattelua, ei litistää ja vähätellä eikä toistaa samaa vanhaa. Hyvään lopputulokseen päästään kun opiskelijalta kysytään mitä hän osaa jo valmiiksi (oleellisen tärkeätä koulussa jossa on monen tasoisia ja taustaisia opiskelijoita), mitä hän haluaa oppia eli mikä häntä kiinnostaa ja lähteä suuntaan jonka opiskelija kenties jo osittain tietää ja haluaa. Motivoituneita opiskelijoitahan te sinne valitsette, eikö niin? Luulisi yliopistossa olevan tietoa kuinka yksilöllisiä tarpeita aikuisopiskelijoilla on ja mikä merkitys jo omatuilla taidoilla ja tiedoilla on. Tehdaspuhe ei ole kovin kehittynyttä ajattelua opetuksen luonteesta, merkityksestä, mikä opetuksen tason ja lopputuloksen tulisi olla. Kovasti tuli mieleeni että olen opiskelemassa itselleni vain maisterin titteliä jolla on tietynlainen arvostus, eräänlainen kaiku johon on kummallinen monotoninen vastaus. Tutkinnon sisältö olikin verrattain ohut. Täytyy varmaan vielä muistuttaa, että minulla on korkea vaatimustaso (aivan kuin pitäisi anteeksi pyydellä) ja niin tulisi olla monella muullakin kun puhutaan yliopistosta, tai tuosta toisesta lempilapsesta ammattikorkeakoulusta, jossa myös opetuksen huono taso ja opettajien ammattitaito olivat ja ovat opiskelijoiden jatkuva murhe (senkin koulutuksen polun olen kulkenut) ja kritiikin kohde, vaan mikään ei muuttunut parempaan (en tiedä onko vieläkään). Tästä voi jotakin päätellä siitä mikä on opiskelijan vaikutusmahdollisuus siihen, millaista opetus on ja mitä on mahdollista koulussa oppia.

Ennen kuin menin Aaltoon luin opiskelijoiden ulosmarsista, joka oli merkki siitä että opiskelijoita ei kuunnella. Se on täysin selvää edelleen, vaikka on kritiikkilomakkeita ja puhetta, asiat muuttuvat parempaan kovin hitaasti. Aivan kuin opettajilla olisi tieto paremmasta, mutta tuota parempaa ei jostakin syystä anneta. Siihen ei ole varaa? Päivänselvää oli myös ettei opettajakunta kestä muutoksen vauhdissa mukana. Opetuksen päivittäminen ei tunnu olevan prioriteetti vaan mennään niin kuten on aiemminkin tehty mutta vähemmillä resursseilla.

2 helmikuun, 201520 syyskuun, 2017 | Henna Timanttimetsä

22 tammikuun, 201520 syyskuun, 2017 | Henna Timanttimetsä

Mediaseksikkyydestä: Kuinka seksualisoidussa mediassa vaikutetaan? Mihin mediaseksikkyydellä halutaan vaikuttaa?

30 joulukuun, 201414 helmikuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Yli-seksualisoidusta mediasta puhutaan jatkuvasti. Se herättää närää, tuo puhe ja seksismi, koska meillä saattaa olla ongelmana naisvartalon ja naiseuden stereotyyppisesti halun kohteena esittäminen, koska mediassa seksiä on kenties liikaa ja seksikkyys on pääsääntöisesti stereotyyppistä. Oletus siitä mikä meitä kiinnostaa on lukkoonlyöty? Seksikkyys on oleellinen osa meitä ja siis jatkuvasti pinnalla. Seksismi paistaa läpi, mutta ei asialle kovin paljon ole pystytty tekemään ja miksi pitäisi voi joku kysyä. Naiset vapaaehtoisesti asettavat itsensä tuohon seksistiseen fantasiaan eli myyvät itsensä. Monille naisille seksismissä ei ole mitään pahaa. Se nähdään luonnollisena osana miesten ja naisten välistä vuorovaikutusta, joka on vaan on niin kuin on.

Seksikkyys on jotakin, mihin meidän katseemme ja mielenkiintomme kiinnittyy; kehonosia, pukeutuminen, asennot, tapa puhua. Jotakin mikä on usein epä-älyllistä, viihdyttävää, puoleensavetävää, elokuvallista ja saa aikaan himokkaan ajatuksen, halun. Epäseksikkyys on luotaantyöntävää ja tylsää ainakin jos mediaa on uskominen ja mediaahan me uskomme. Olemme auliisti manipuloitavissa, koska haluamme. Elämämme on halujemme tyydyttämistä, haluamme kauneutta, kosketusta ja seksiä. Tämä luultavasti on valtavirran kokemus ja valtavirta on se mikä on tarkkailun ja analysoinnin kohteena. Jännittävää on juuri tuo kuinka seksikkyyden määrittelemme. Mikä vetää puoleensa juuri siinä mielessä, että kenties haluamme nuolla tuon seksikkään ihmisen poskea ja koskettaa tissiä, mutta emme voi kun hän on niin kaukana. Tässäpä tämä seksikkyyden ja mahdottomuuden kosketuspinta ja vaikuttavuus. Haluamme, mutta emme saa. Yritämme päästä mahdollisimman lähelle, imitoida, ostaa.

Mediaseksikkyys on vetovoima, joka jostakusta virtaa mediaan ja median kautta katsojalle niin, että tuota vetovoimaista häntä, karismaattista, ja asiaa kuunnellaan ja katsotaan, halutaan sekä ihaillaan. Mikä se asia on, joka on tuo seksikkyys, muu kuin itse akti ja paljas pinta, koska tietynlainen tihkuva seksikkyys ei riitä. Vaikka ilta-päivälehden lööpeissä on joka päivä vähäpukeinen nainen (nimenomaan nainen, koskaan se ei ole mies joka tekee juhannustaikoja uimashortseissa) saatamme olla vaikuttumatta naikkosen sanomisista ja hänestä otetuista kuvista. Nainen ’seksikkäänä’, paljaana on niin arkipäiväistynyt, että hymyileviä, vietteleviä kuvia kenties vain vilkaisee, koska kassalla ne osuvat välttämättä silmään ja ne ovat tarkoituksella siinä sellaisia kuin ovat, hyvin yksinkertaistettua mediavaikuttamista, jolla on suuri vaikutus. Kassajonossa lööppitississä ei ole mitään seksikästä. Nainen ei jää mieleen. Konteksti ei todellaan kiinnosta, eikä se mitä heillä näissä arkikuvissa on sanottavaa. Joten mitä on mediaseksikkyys, jos se ei ole suuritekstinen vähäjärkinen otsikko ja puolialaston nainen tai mies? Auto? Mitä haluamme eniten? Tietynlainen vallankokemus, haluaminen, haluttuna oleminen ja omistaminen. Näyttäisi siltä että mielenkiintomme keskittyy juuri elintason saavuttamiseen ja taloudelliseen hyvinvointiin. Osta minut niin tulet onnelliseksi. Ole tällainen kuin tämä ihminen joka on päässyt kanteen. Pyri tähän.

Mediaseksikkyys, joka on puheenaihe, trendi ja yhteiskunnassa median kautta vaikuttava asia, on painava sana jollekin joka on voimakas keskustelua ja pöhinää aikaansaava ilmiö. Sana, joka saa pohtimaan seksikkyyden merkitystä sille mitä mediana tuotetaan. Asioiden seksikkyys ja halujemme hyväksikäyttö mediassa on enemmän kuin sääntö ja aivan kuin yllätyksellisyys olisi poistunut. Seksikkyys: tatuoinnit, autot, kokkiohjelmat, syöminen, naiminen, kaahailu, reality, todellisuudentuntu. Asioita, joita tuotetaan paljon koska ne ovat seksikkäitä, koska valtavirran oletetaan olevan niistä kiinnostunut, koska ne ovat seksikkäitä, mukaansa tempaavia, huumaavia, ylettömiä ja yleellisiä eli seksikkyys saa unelmoimaan, olemaan seksikäs tietyllä tavalla ja haluamaan sitä mitä annetaan.

Keskustasta poispäin: Kaupungin keskuksen säpinän merkitys. Kuinka on lupa olla kaupungilla.

23 joulukuun, 201410 heinäkuun, 2018 | Henna Timanttimetsä

Ihmisiä, tapahtumia, asioita, visioita ja arvoja. Teksti kuin esitteestä ja hyvin tyypillinen ajatusmalli joka toistuu suomalaisten kaupunkien ulosannissa. Keskusta on ensivaikutelma joka halutaan antaa ja mikä kenties kaupungista jää mieleen. Mitä lopulta jää mieleen on kuinka samankaltaisia suomalaiset kaupungit ovat.

Kaupunki on monikerroksinen jatkuvasti kehittyvä rakennelma ihmiskäsien ja jalkojen jälkiä, ihmismäinen ruumiiltaan ja mieleltään. Runollisesti kaupunki on rakentuva monumentti nyt-hetkessä, jatkuvasti tapahtuvassa sarjassa muutoksia ja tulevaisuudessa, tulevaisuuden toivossa ja uskossa. Kaupunki on suunniteltu kokonaisuus, joka toimii parhaassa tapauksessa ihmisten ehdoilla ja ihmisten hyväksi. Kaupunki syntyy ja kasvaa kaupanteosta, ostamisesta, myymisestä, elinkeinojen vuorovaikutuksesta ja riippuvuussuhteista. Vauraus luo kaupungistumista ja houkuttelee ihmisiä maaseudulta toisenlaiseen elämään, keskiöön. Millaiseksi kaupunki muodostuu riippuu siitä millaisia ihmisiä siellä asuu ja millaisia arvoja kaupungissa vaalitaan, mitä kaupungissa tehdään ja kuinka sitä kehitetään. Kaupunki-sanan yhteydessä päättäjät puhuvat strategioista ja visioista, tulevaisuudesta, keskittymistä, rakentamisesta, taajamista, asutuskeskuksista, kaupungin asukkaista, perheistä yksikköinä, liikenteestä, suunnittelusta ja talouskehityksestä, muuttotappiosta, työllisyydestä ja vuokra-asuntojen kalleudesta. Lähtökohta on, että jokainen kaupunki on yksilö, erilainen, orgaaninen ja persoonallinen. Kaupunkeja markkinoidaan omaperäisyydellä, kehityskyvyllä, historialla, tulevaisuuden paikkoina, monipuolisina asuinpaikkoina, luonnolla ja ainutlaatuisuudella. Kaupunki on kokemus ja elämys. Elävyyttä halutaan painottaa, koska jatkuvuus on kaikkien etu. Persoonallisuutta ainakin periaatteessa halutaan kaupungissa olevan, orgaanista luovuutta, vipinää ja säpinää, josta syntyy jotakin uutta. Vieraillessamme toisessa kaupungissa emme halua vierailla samanlaisessa kuin mistä lähdimme. Kaupunki on ihmismielen ja kehon vertauskuva jolla on psykologia, mielentila, sairauksia, sielu ja psyyke. Trendi kuitenkin Suomessa on että kaupungit samanlaistuvat. Ne ovat ajautuneet sabluunateollisuuden ja kaupallisuuden leimasimen alle, mikä tarkoittaa halpahintaista ja yksitoikkoista suunnittelua yritysten ehdoilla, henkistä ahdinkoa, talouden ehdoilla elämistä ja jatkuvaa vyönkiristämistä. Suomessa on ollut vallalla vanhan rakennuskannan tuhoaminen ns. kehityksen ja edistyksen tieltä. Kuntakehityksessä edistystä mitataan rakentamisella ja kenelle rakennetaan on arvo. Modernistinen edistysusko on helposti sokeuttava, jonka sokeuden ansiosta Suomesta on ahkerasti tuhottu kaupunkien rakennushistoriaa ja luotu kuluttamiskeskeinen omistuslähtöinen rakennuskanta, jossa köyhyys on häpeä ja tavaralla saadaan aikaan arvokas identiteetti. Jako rikkaisiin ja köyhiin on tehty yhä näkyvämmäksi.

Kaupungin keskusta on yritys- ja yöelämän keskus. Se ei välttämättä ole työelämän kiihkein piste, mutta kaupungin keskusta on nimensä mukaisesti kaupungin tärkeän inhimillisen toiminnan oleellinen kokoontuma ja kerrostumien liittymä. Se on perinteisesti kaupankäynnin ja kohtaamisen paikka. Voisi ajatella että keskusta on näytön ja käytön paikka, näyttämisen, näyttäytymisen, näkymisen ja myymisen ja ostamisen, rahan liikkeen tulee näkyä. Kaupungin keskusta on tarkoituksellinen, merkityksellinen, päämäärällinen, itse päämäärä, mainos ja houkutus. Paikkana sen tarkoitus on kuvastaa kaupungin henkeä, saada ihmiset viihtymään ja tuntemaan ylpeyttä kaupungistaan sekä vieraat kiinnostumaan kaupungista kohteena. Mikä saa ihmiset viihtymään? Mikä on viihtymisen edellytys? Keskustan ilmeen on tarkoitus saada aikaan ketjureaktioita, jotka johtavat taloudelliseen hyvinvointiin, mikä ei ensisijaisesti tarkoita henkistä hyvinvointia vaan tietynlaista ehdotonta markkinavoimien luomaa jatkuvuutta ja pyörien vakaata pyörimistä, eteen- ja ylöspäin pyrkivää kehitystä ihmisistä huolimatta. Kaupungin keskusta paikkana on saavutus, joka on muotoutunut ajan kuluessa ja jota yhä muokataan tarkoituksellisesti rahan käyttöä varten. Hyvin usein autoilla on suuri merkitys kuinka keskusta muotoutuu ja mitä siellä tapahtuu. Autoilu ja ostaminen tapahtumina ovat päämuokkaajia. Tila keskeisellä paikalla on kalleinta juuri keskustassa, arvokasta, aktiivista, houkuttelevaa ja myyvää. Toimiva keskusta on huolletun, menevän, nykyaikaisen linjakas ja säilyttänyt historiallisen näköisyytensä. Keskusta on kaupallinen julkinen tila, jossa on periaatteessa lupa olla ja oleskella, mutta mieluten on toimitettava asioita, tultava, liikuttava ja kulutettava. Keskustasta löytyvät virastot, suihkulähteet, kahvilat ja menopaikat. Arkkitehtuuriin on käytetty voimavaroja ja kaunis keskusta on kaupungin aikakausien ja arvojen näyttämö jossa on lupa olla pömpöösi. Resursseja keskustarakentamiseen ja korjaukseen löytyy eri tavalla kuin lähiörakentamiseen. Parhaassa tapauksessa yksityiskohdat ja koristelu otetaan huomioon, jotta kuluttajan arkinäkymä hänen perustoimintoonsa kuluttamiseen olisi mahdollisimman siisti, arvokas ja huolettomanoloinen. Kukkaistutukset ja tapahtumat piristävät yleisilmettä, rahan liikettä ja antavat myönteisen, nuorekkaan ja energisen kuvan kaupungista. Huolenpito on merkityksellinen jatkuvuuden, empaattisuuden, hyvyyden ja elämänilon merkitsijä tarkoittaen että kaupunki on masinoitu yhteisö, joka on kiinnostunut asukkaittensa hyvinvoinnista ja seisoo antamansa kuvan takana.

Lähiöön verrattuna keskusta on poikkeamispaikka, näkymä, sulauma ja keräymä koko kaupungin väestöstä, paikka jossa jokainen käy.

Lähiöt ovat tarkentuneempia, rajautuneita ja yksityisiä lepopaikkoja, joissa kaupankäynti ja yleinen toiminta on vähäistä. Yksittäinen lähiö ei edusta koko kaupunkia vaan on osa kaupunkia. Keskusta ja lähiöt ovat liitoksissa toisiinsa, mutta poikkeavat ulkoisesti ja käyttötavaltaan toisistaan. Se, kuinka lähiöitä arvostetaan paikkoina on mielenkiintoisessa suhteessa keskustaan. Yleensä lähiöt, jotka ovat keskustan läheisyydessä ovat arvostetumpia kuin ne, jotka ovat kaukana. Oleminen keskustassa poikkeaa olemisesta lähiössä. Harvoin suomalaisessa lähiössä on suihkulähdettä tai puistoa. Keskusta on tarkasti valvottua aluetta vartijoineen ja kameroineen. Lähiössä valvontakameroita on varakkaimmilla alueilla, niissä joissa on jotakin menetettävää ja ostoskeskusten yhteydessä. Mitä rikkaampia ihmisiä sen enemmän valvontaa ja aitoa epäilyä.

Kaupunki on omaisuuden aitaus, omaisuuden luonnin tontti. Kaupungistuminen on alueen valloittamista, omaksi ottamista. Mistä pääsemme aiheeseen kenelle kaupunki kuuluu ja kuinka kaupungissa ollaan ja saa olla. Kaupungissa oleskeluun julkisella paikalla täytyy olla joku syy. Perusluterilainen ajatus että on oltava näkyvästi tuottelias ja työteliäs on myös edelleen hyvin moderni ja postmoderni. Tehostamme edelleen ja ne jotka eivät niin tee eivät tuota. Se näkyy heidän arvossaan ihmisinä. Heistä puhutaan syrjäytyneinä (siis ei syrjäytettyinä), puhutaan omasta viasta ja erittäin negatiivisessa mielessä ihmisistä passiivisina hyvinvointivaltion hyväksikäyttäjinä. Tuottamattomuus on maleksimista, uneksimista, tekemättömyyttä, työttömyyttä, turhanpanttina olemista, josta on syytä potea huonoa omaatuntoa. On totta, että ihminen on tekevä olento, joka ajattelee seuraavaa hetkeä, omaa tarkoitustaan, tekemisen merkitystä elämälleen ja mitä hänen on tehtävä parantaakseen asemaansa ja elämäänsä. Kuinka edetä elämässä ja mikä on tuo joku parempi mitä tavoitella. Kaupunki luo edellytykset nousta asemaan tekemällä työtä, verkottumalla eli suhteilla, olemalla aktiivinen näkyjä ja omistamalla. Samaan muottiin puristaminen voi olla ahdistava kokemus jos ajatusmaailma on tyystin erilainen kuin vallitseva ideologia, joka näkee kaiken saman putken läpi.

Syrjäytyminen on mielenkiintoinen termi, joka viittaa jonkun ulkopuolisuuteen, heikkouteen ja ahdinkoon, kenties vaarallisuuteen. Se ei tarkoita välttämättä oma-aloitteista ulkopuolisuutta, vaan yhteiskunnassa on tapahtunut jotakin, mihin kaikki eivät osaa tai kykene ottamaan osaa ja saamaan otetta, vastaamaan. Jotakin puuttuu ja muuttuu kovaa vauhtia. Eriarvoisuus ja epätasa-arvo ovat kaupunkien oleellinen osa, oleellinen osa henkistä kerroksellisuutta ja kaupunkikuvaa. Köyhyydestä poispäin pyrkiminen on syy kaupungin olemassaololle. Pyrkimys johonkin parempaan ja yritteliäisyys ovat leimallisia atribuutteja kaupungistumiselle, kaupungissa asumiselle. Maalla eletään hiljaisemmin on kaupunkilaisen näkemys, ollaan yhteisöllisempiä ja toisista pidetään huolta. Kaupungissa yksikköidytään ja eristäydytään, ollaan epäluuloisia eikä tunneta kadulla vastaan tulevaa. Kaupungissa ollaan enemmän peloissaan. On syytä, koska torilla voi saada turpaan ilman syytä.

Olla suojassa muurien sisäpuolella jossa on ruokaa ja apu lähellä hakee ideaa helpommasta elämästä. Maalaisuus on syrjässä olemista, mutta millaista syrjässä olemista kaupungissa on? Se voi olla hyvin avutonta, epätoivoista ja yksinäistä. Poissa kaupungista jossa on tohina meneillään ja jotakin mielenkiintoista jatkuvasti on kuin olisi jotakin vaille. Tarve saada huomiota, kuulla asioita ja nähdä jotakin uutta, täyttää uteliaisuutensa ja toteuttaa elämän riemunsa on osa kaupungin vetovoimaa. Syntyy ahdistustila kun jää jostakin tuosta vaille, siitä mitä muilla on. Vaillinaisuuteensa ripustautumisessa on jotakin naiivia ja se on edelleen meille leimallista ettemme helposti osaa muuttaa tapojamme ja ajatusmallejamme. Olemme riippuvaisia kaupungin hyvinvoinnista ja toimivuudesta ja hyvin riippuvaisia työstä, siitä että kaupungissa riittää palkallista työtä, niitä jotka maksavat palkkaa, jotta voimme kuulua kuluttavaan kaupunkiin.