Kauneuden kokemus on jotakin johon osin kasvamme josta on vaikea puhua, koska kauneus liittyy herkkyyteen, ja jostakin syystä heikkouteen, heikkopäisyyteen, katoavaisuuteen, taiteeseen ja naiseuteen. Ajatuksemme kauneudesta on hyvin leimautunut ja halveksunnalla syöpynyt ettemme voi todeta kauneutta, tehdä kauneutta, olla kauniita ilman, että se herättää liikaa huomiota, ja kovin omituisia reaktioita. Meidät kasvatetaan osin joko arvostamaan kauneutta itsessämme ja ympärillämme sekä toisissamme tai väheksymään kauneuden moninaisuutta, vähättelemään, josta arvojärjestyksestä, vaatimattomuudesta, olemattomuudesta on vaikea pyristellä irti. Vähättelystä syntyy järjestys, kuin jono, jossa päät painuksissa marssimme, koska emme uskalla, tohdi julistaa kauneutta ja sen arvoa kaikessa ja itsessämme. Kauneus on tavallaan epäjärjestystä, rakkautta, kaaosta, epäjärjestystä aiheuttava ja pelottava, josta syystä sitä on voitava kontrolloida, mitätöidä tuo ylemmyyden tunne, mahdollisuus ja erinomaisuus.
Voimme kenties yhteen ääneen todeta että luonto on kaunis missä tahansa. Jonkun mielestä kauniimpi toisaalla kuin toisaalla. Mikä siinä toisessa näkymässä on kauniimpaa olisi kiinnostavaa kuulla, mutta melko harvoin ryhdymme sanallisesti analysoimaan kauneuden kokemustamme. Siinä on jotakin äärimmäisen vaikeaa (kauneus on hankaluudessa, yksityiskohdissa) ja tuo kokemus on itsestäänselvyys jonka oletamme että jokainen tietää, yksityinen, henkilökohtainen huokaus, jonka voimme jakaa kuvana helposti ja katsoja ymmärtää, että auringonlasku on kaunis, ne värit, se tunne kun tulee hiljaa yö ja pimeä. Näethän itsekin kuinka kaunis tai paljon kauniimpi tämä on kuin tuo toinen, että olen täällä näkemässä tämän kauneuden, olen kuin osa sitä eli spesiaali ja ymmärsin tämän kauneuden jonka näin. Kauneuden monimutkaisuus paljastuu kun ryhdymme ruotimaan miksi jokin on kaunista, niin kaunista että pysähdymme ja miksi toinen ei koe samoin. Mikä tekee asioista kauniita, mikä tekee meistä kauniita? Mihin kiinnitämme huomiota? Kuinka kauneus on arjessamme ja kuinka luomme tai puramme kauneutta ympärillämme? Kiinnitämmekö tarpeeksi huomiota tai liikaa huomiota kauneuteen, tietyntyyppiseen kauneuteen kuin tehtaassa näkemättä toisenlaista kauneutta, koska olemme keskittyneitä ja fiksautuneita hyvin spesifisti tietynlaiseen kauneuteen ja sen luomiseen? Mitä kauneus saa aikaan? Millaisia tunteita ja ajatuksia kauneuden kokeminen saa aikaan? Huomaammeko kauneuden ja ymmärrämmekö kauneutta tarpeeksi? Hyvänolontunne lienee päällimmäinen, nautinto ja ilo. Kuinka sitten tuhoamme kauneuden, halveksimme, olemme näkemättä ja miksi? Se tapahtuu niin kovin helposti.
Bench heart, cutout from a leather jacket, 2015
Kiinnostavaa on kuinka yksilöllinen näkemys kauneudesta on, kaikesta tapahtuvasta aivopesusta, kuvallisuudesta ja informaatiosta, samankaltaisuuden vaatimuksesta, huolimatta, halumme kokea, nähdä ja kuulla kauneuden kaikessa. Kauneuden kokemisessa voi tulla paremmaksi, avoimemmaksi ja oppia kokemaan puolia kauneudessa kuin sen muutaman tai aina tuon saman. Miten maailmassamme kauneus löytyy? Kauneus todellistuu aistiemme, ympäristömme, toisten ihmisten ja tietomme kautta, tietoisuuden, tuntemisen, älyllisyyden, ajallisuuden, olemisen, muistojen, halujen ja tarpeiden kerroksellisesta tapahtumasta. Sattumasta, opitusta, annetusta ja luvasta nauttia jostakin jonka koemme kauniiksi, jonka voimme hyväksyä kauniina, koska siihen liittyy jotakin hyvää, herkkää, pysäyttävää, elävää, pysyvää, toistuvaa, turvallista ja sopivaa. Menemällä kauneutta kohti opimme kauneudesta. Osin, luodaksemme kauneutta, on sen oltava tietoinen päätös ja osin luomme, koska elämme ja se on kauneutta. Miksi kauneuden hyväksyntä on tarpeen voimme pohtia ja miksi kauneuden hyväksyminen voi olla äärimmäisen vaikeaa, kuten miksi sopivuus, säädyllisyys ja vulgaariuden puuttuminen toimivat monelle kauneuden kokemuksen määrittelijöinä ja nimenomaan herkkyyden, hellyyden kevyenä sipaisuna, jossa kauneus on kosketus iholla, mutta ei välttämättä mitään syvempää, rajua, radikaalia, rivoa tai repivää muutosta. Kauneus on eheyttävä, korjaava, mutta se on meille malli johon pyrimme, kokonainen, kokonaisuus johon asettua, usein jotakin valmista joka annetaan ja johon tyydymme, johon pyrimme, koska ihailemme tuota kaunista ihmistä ja haluamme. Onko siis elämä pyrkimystä kauneuteen? Mikä on kaunista on voimakkaasti säädeltyä, rajattua, suojeltua ja osin vähäteltyä arvona, sen on oltava pidättyväistä, ei valtoimenaan päälle purkautuvaa käsittämätöntä, jolloin se on pelottavaa ja tuntematonta. Se on yksi tärkeimpiä arvoja ja tarpeita ihmiselle ihmisenä ja kokevana olentona, joten on merkillistä kuinka rajoittunut katsanto kauneuteen voi olla, toki jokaisella on oikeutensa nähdä ja kokea kauneus tai olla näkemättä. Kauneudessa on pyhyyttä, mutta myös jotakin jonka haluamme rikkoa.
Se, että meillä on lupa olla kauniita, katsoa kauneutta, kokea ja tehdä kaunista on ensiarvoista ihmisyydelle ja uuden luomiselle. Että meitä kielletään toteuttamasta kauneutta kuulostaa kummalliselta, mutta nähdäkseni näin tapahtuu paljon, kauneus on sietämätöntä, naiivia, emme halua pysähtyä koska emme voi. Kauneudella on hintansa, mikä se lieneekin niin mahtaa olla kova. Kauneus voi olla jotakin liikaa, liian pitkälle vietyä, todella ärsyttävää, tarpeeksi kauan kiellettynä omituista ja ylitsepursuavaa, jumalatonta kuin Perkelestä, koska nautimme siitä liikaa ja teemme liian vähän kun olemme kauneuden äärellä. Haluamme monesti painottaa, että kauneuden kokemus on yksilöllinen, että jokainen voi valita minkä kokee kauniiksi minkä ei. Miten näyttäytyä kauniina tai ei, miten esittää kauneus tai ilmaista kauneus, kuinka valita kaunis ja miksi valita. Kauneus voi olla ujostuttavaa, epämiellyttävää ja käsittämätöntä edelleen, runollista, pientä ja mitätöntä. Mitä enemmän loitonnumme kauneudesta sitä merkillisemmäksi ja yksioikoisemmaksi ymmärryksemme kauneudesta käy. Kuinka sitten on mahdollista, että ihminen haluaa tehdä niin valtavan pesäeron siihen mikä on kaunista? Haluaako ihminen luoda ainoan oikean kauneuden, jumaluuden itsestään, joka luo puhdasta kauneutta, ettei ole muita kauneuksia kuin ihmisen kauneus, jota hän voi kutsua jumalansa kauneudeksi, koska on arroganttia pitää itseään jumalana hän kuitenkin uskoo johonkin ylempään? Miksi ihminen kuvittelee tietävänsä jumalan kauneudesta yhtään mitään, mikä jumala on tai mitä jumala haluaa? Puhun jumalasta, koska luoja on se, johon kauneus peilautuu, josta kaikki on uskonnon mukaan lähtöisin, kaikki kauneus.
Kaikki kauneus, kaiken kauneus yhä uudestaan se luo itsensä ja uusiutuu, hiukan erilaisena, mutta aina kauniina jotenkin muuttuneena jota on ymmärrettävä ja joka on hyväksyttävä sellaisenaan. Jos emme ymmärrä emmekö näe kauneutta? Jos joku ei vastaa kauneuskäsitystämme onko se rumaa vai emmekö vain ymmärrä katsoa? Tienpiennar on jonkun mielestä ruma, samoin kasvit jotka viihtyvät tienvarsilla. Tuhoamisessa ei ole kauneutta voidaan ajatella. Ymmärrämmekö rumuutta paremmin kun elämme rumuudessa vai olemmeko turtuneita rumuuteen? Kaipaus kauneuteen on inhimillistä, siispä kysynkin kuinka selvitämme kauneuden ongelman, kuinka kaipauksemme konkretisoituu ja onko kauneus aina kaukana jossakin muualla, jollakulla toisella ja jotakin enemmän kuin tässä ja minulla on? Mitä turtumisesta seuraa ja onko turruttamisellamme joku tarkoitus? Pakeneminen, tietynlaisten halujen ja mielitekojen aikaansaaminen? Tuleeko kaikesta yhdentekevää kun kaikki vaikuttaa yhdenmukaiselta mikä ympärillä on? Elämän tuhoaminen on rumuutta pahimmillaan. Ihminen tuhoaa, laittaa asioita raameihin ymmärtääkseen, järjestelee, lajittelee, luokittelee, eristää, poistaa, omasta mielestään tietäen mikä on tärkeää ja mikä ei, mikä on kaunista ja mikä ei. Kaikki on jotenkin hyvin selkeää ja selvää mutta olemme ongelmissa. Kaunista on jokin edessämme ei takanamme tai toisinpäin. Edessämme on jotakin todella outoa. Haluamme esitellä kauneutta jonka näemme, se on jotakin minkä haluamme omistaa, kutsua omaksemme, olla ylpeitä että olemme osa kauneutta. Kauneus arvona on myyntiartikkeli. Tämä on kaunista tulkaa kokemaan se. Tämä on kaunista. Haluamme olla kauniita, sanoa kokeneemme kauneuden, tai pitää sen salaisuutena, ettei se turmellu.
It can be quite hard to find such faith in anything. Despair and hopelessness are hard to beat when they are the landscape around. We may be unable to find things to believe in when good things disappear. Most people possibly have love for their country and family and are ready to defend those entities, protect something of one’s own. Love has something to do with this, what we love we will protect. For what kinds of things we have conviction other than to those that we love and are close to? Do we have to have a personal experience of belonging and connection to feel loyalty and trust to value something and have absolute conviction? The most precious things we hold dear and important we must protect as they are fragile, they are in need of protection. To some it is a nation, a king to serve, religion and god, ideology to follow and practice. Interesting is the mechanism of making need to serve a cause. Cause makes reason, patterns to understand why something happens and why we do what we do. We may have causes but no reason and still have conviction which is impossible to change as it is so completely overcoming. To rule with a cause even though it is wrong is to be able to speak it so it makes sense even it is senseless.
On mielestäni aiheellista pohtia helppouden merkitystä, olemusta ja miten helpolla luulemme pääsevämme ja miksi. Ongelmien kohtaaminen tuntuu väistämättömältä jossakin kohtaa etenkin kun ongelmia on väistelty tarpeeksi kauan. Perustelemme usein tekemiämme valintoja niiden helppoudella, käytännöllisyydellä, sujuvuudella, mutkattomuudella, vaivattomuudella ja että pystymme tekemään mahdollisismman montaa asiaa monen asioista joita joudumme tekemään on oltava helppoja, vietävä vähän aikaa, tilaa, kadottava silmistä kun se ei enää ole akuutti ja tarpeellinen. Monien arjen ongelmien on oltava valmiiksi ratkaistuja jotta voimme elää melko monimutkaisessa modernissa maailmassa joka yhä kompleksisoituu kiihtyvällä vauhdilla. Ymmärrän esimerkiksi lauseen, jotta jäisi elämälle aikaa, niin että elämä ei saa olla monimutkaista eikä vaikeaa esimerkiksi siivoamisen ja ruuanlaiton takia ja nuo tärkeimmät asiat kuten ihmissuhteet, harrastukset yms. aktiviteetti ovat monelle varsinaista elämää, muu ylimääräinen on taakanomaista suorittamista. Ei ole ihme että työ tuntuu raskaalta. On paradoksaalista elää sitten kun, löytää helppous ostamalla, unohtamalla, kieltämällä elämän olemassaolo omassa mielessä tietyissä asioissa. Poisheittäminen ratkaisee roskan ongelman. Pohtiminen kuinka asioita voisi tehdä toisin ja paremmin on jätetty auktoriteettien ja myyntimiesten harteille, joiden ansiosta elämämme on helpompaa ehkä liian helppoa.
Harhauttava hokeman tyyppinen kehäpäätelmä on löytää elämälle aikaa, vapaa-aikaa jolloin elämä on silloin helppoa, silloin voi elää kun elämiselle on aikaa, jonka johdosta moni yksityiskohta ja nyanssi jää huomaamatta tai katoaa kokonaan aistiemme ulottumattomiin kun erittelemme ajan erikseen elämälle, tuolle ajalle kun voimme tehdä miellyttäviä asioita ilman pakkoa vapaina. Lisäaskeleet jäävät ottamatta koska halumme helppouteen ja keveyteen, liika helppous johtaa umpioitumiseen ja kaavoihin kangistumiseen, uuden löytäminen, mitä sille tapahtuu? Helppo elämä kangistaa ruumiin ja mielen, tietysti jos helppous on tekemättömyyttä, minnekään pyrkimättömyytä, apatiaa. Toimeen ryhtymisen vaivalloisuuden voivottelu ja henkinen laiskuus ovat helppoon elämään tottuneen tunnusmerkkejä. Kun on tähän mennessä päässyt helpolla niin miksei vastaisuudessakin. Äänessä on syyllistävä tatsi. Kuinka helpolla oletamme pääsevämme kuitenkin vaikuttaa siltä että monessa kohtaa mennään riman ali ihan vaan koska voimme emmekä vaivaudu ottamaan selvää tai tekemää asioille oma-aloitteisesti mitään.
Kuka sitten pääsee helpolla ja kuinka helppoutta mitataan? Riippuu varmaan siitä mikä nähdään vaikeana ja millainen ponnistus on vaivalloista vaatien ponnistelua, aikaa, paneutumista, energiaa, kiinnostusta ja intohimoa. Asioiden eteenpäin vieminen vaatii asioista kiinnostumista, jotta jaksaa ponnistella vaikeankin tehtävän parissa pitkän aikaa kysyy kykyä keskittyä, uteliaisuutta, heittäytymistä, uhrautumista, venymistä, henkistä ja fyysistä. Kysyy kanttia tehdä jotakin johon kukaan muu ei usko kuin sinä itse, jonka tiimoilta saa kuulla tekevänsä jotakin täysin turhaa ja vähemmälläkin pääsisi. Joten miten vähällä on päästävä elämässä mietin, koska vähällä pääseminen kuulostaa todella kummalliselta elämän asenteelta. Mihin yksi ihminen pystyy ja kuinka pitkälle yhden ihmisen ponnistus jaksaa? Mille asioille omistaudumme elämässä kertoo kuinka paljon helppoon elämään uskomme ja haluammeko helpolla päästä. Onko helppous sitä että elää vain itselleen, omille tarpeilleen ja niitä täyttääkseen? Se voisi olla yksi ihmisen elämän helppouden määritelmä. Moni ongelma eliminoituu taustahälyksi kun ympäristö ei kiinnosta. On ilmeisesti helppo olla kiinnostumatta ihmiskunnan ongelmista kun ne eivät ole heti oman oven takana. On helppo olla välittämättä jonkun toisen elämästä ja mieluiten niin. On helppo olla tunteeton ja olla kuin herran kukkarossa, ainakin niin voisi luulla. Tunteettomuuden osoitus on vahvuuden merkki ja vahvalle vaikeatkin asiat ovat helppoja. Ne voi sivuuttaa merkityksettöminä, pieninä olemattomina asioina joiden kanssa heikot painivat.
Helppous on hauskaa. Yleensä se on olemista ja leijailemista onnen tunteessa, stressittömyydessä, ongelmitta ja vaivoitta. Ehkä joku muu hoitaa ne vaikeat asiat tai ne katoavat niin ettei niitä tarvitse kohdata. Helppouden upottavuus, houkuttelevuus, viettelevyys ja luksus. On luksusta olla tekemättä mitään jos on tehnyt paljon töitä. Tekemättömyys tuntuu pitempi aikaisena raskaalta, aivan kuin ei olisi olemassa kun ei voi tai pysty tekemään mitään. Jostakin äärimmäisen helposta tulee vaikeaa ja painostavaa koska mielekäs tekeminen on vaihtelevan ja hyvän elämän perusta. Mielekkyys tekee asioista helpompia. Millaisten asioiden sitten tulisi olla ja haluamme olevan helppoja ja valmiiksi ajateltuja? Millainen vaara ja petos vaanii valmiiksi ajateltujen mallien, valmiiksi pureskeltujen asioiden maailmassa jossa itse tekeminen ja oma ajattelu ovat jotenkin liikaa, ja onko sellainen uhkakuva ja maailma käsillämme jossa elämä on tarkasti suunniteltu ja itsenäinen ajattelu on vaarallista, oman äänen kuuluville saaminen on riskaabelia ja pelko leimatuksi tulemisesta on vahva? Onko siis helpompaa olla hiljaa, myöntyä annettuihin malleihin, pelätä annettuja uhkakuvia ja katsoa mitä tapahtuu?
Majakollektiivi Timanttimetsä 