Kävisikö kuu? Voin ottaa sen pimeän puolen, mutta pimeä ei ole hyvä paikka. Mikä olisi? Että kuulostaa turvalliselta piilolta. Omituinen sana, neuroosi. Omituinen kuu, niin lähellä ja kirkas.
Mistä neuroosin saa muuten, kun on pakotettu olemaan muuta kuin on? Neuroosi on, kun kaikki pelottaa, pelkää hukkuvansa ja unohtavansa, missä mikin on. Joutumista kaaokseen, hallitsemattomaan tilaan. Ryhtyy Omituiseksi ja pelottavaksi, ei-lähestyttäväksi, hylkiöksi, jolla on pakko-oireita kuin liiaksi, poistettavaksi. Lika, vinous, ylimäärä, tahra, haju ja poikkeama totutusta saa stressin aikaan.
Kun kaikkea joutuu epäilemään, itseään, epäilläänhän sinuakin, neuroosi saa vallan ajan kuluessa toistossa näistä samoista pikku asioista, jotka ovat vinossa. Olenko tosiaan niin epäilyttävä? Kyllä kai. Jokainen on. Teenkö oikein ja miksi en?
On jotakin vikaa, siis poikkeama totutusta eikä pysty korjaamaan enää. Kaikki pitää sammuttaa, ettei syty tulipaloa. Puhua hiljaa. Kysyä kuiskaten. Hengittää rauhallisesti.
Kaikki katoaa. Minuus ja minä.
Ne löytyvät, asiat mitkä kadotin, sanon itselleni, rauhoitellen nousevaa paniikkia. Mikä valhe.
Rauhallisuus tulee kello 22. Silloin kuuluu kaikki.
Talojen välistä näkyi, kun joku otti kovat vauhdit. Minä en ajatellut Huutoa. En ajatellut mitään muuta kuin liikkuvaa hahmoa talojen välissä. Jonkun lapsuus.
Onko koiralla nimi? Raikuva nauru. Se haukahti ja istahti. Mikä on haistella ilmaa.
Tehdä kivillä täytetyistä muovipusseista pilviä ja roikkua niissä.
Kuinka oppia irrottautumaan? Olla törmäilemättä. Kauan sillä elää? Eläminen on vaarallista, mitä minä kuvittelin.
Bodies online, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä
Kävin eilen katsomassa Anna Erikssonin elokuvan E teatteri Niagarassa Tampereella. Lisäkseni katsomossa oli kolme naista. Se oli ainoa esitys, joten kiirehdin näkemään tätä kohuteosta. Katsojien määrä voi kertoa monesta asiasta. Taiteessa se ei ole niin olennaista. Eriksson näytteli, ohjasi, kirjoitti ja sävelsi ja on kehittynyt valtavasti tekijänä. Nainen tekijänä on edelleen spesiaalia jollain tapaa. Aplodit kaiken hallinnasta. Aavikko on selkeästi tehnyt vaikutuksen kuten myös eräänlaisen vaikutuksen on tehnyt entinen pääministerimme. Kritiikeissä aivan kuin vältellään sanomasta, että Sanna Marin ei olisi tehnyt hyvää vaikutusta ja Blair Witch institute kuulostaa erään Tony Blairin irvikuvalta. Musta väri naisten vaatteissa viitannee noitiin, kuolemaan, seksiin tai muuten elämänvalintoihin, joita voi itse tehdä (tai sitten ei). Musta toimii hyvin kuvissa ja on niin sanotusti tyylikäs aina. Kritiikki elokuvassa on osuvaa ja paikallaan. Mitä yksi nainen sitten sai aikaan ja miksi juuri hän sai rauhan Nobelin?
Namibian hiekka-aavikko on vaikuttava. Sitä voisi itsenään katsella kauankin, kuinka se muuttuu jatkuvasti, miten pienijyväistä hiekka on, aivan kuin molekyylejä. Tuuli ja aurinko muotoilevat maisemaa. Ihminen hyvin vähän pystyy aavikkoa muuttamaan muuten kuin jalanjäljillään. Yöllä on säkkipimeää ja tuuli vinkuu. Elonmerkkejä ei löydä ja ne vähätkin peittyvät nopeasti, silti luonto on äärimmäisen kaunis ja kuvauksellinen. Pelko katoamisesta ja kuolemasta on läsnä puhelimeen tulevissa viesteissä, joihin ei saa vastausta. Epätoivo ja toivottomuus ennenkaikkea tunkevat läpi niistä muutamista ihmisistä, jotka elokuvassa esiintyvät, menetys ja kuinka ihminen on kehonsa armoilla, aivan kuin luonnonkin. Tyhjät lupaukset ilmastonmuutokseen vaikuttamisesta tai mihinkään, peittyvät nopeasti ja osoittautuvat tyhjiksi. On melkoista liioittelua, väittää pääministerin kyenneen jotakin estämään tai olemaan muuta kuin patsasteleva ja porsastelevia elätti. Elokuvan nainen ilmeisesti on sen tajunnut.
Mustaan pukeutunut nainen tulee joko hautajaisista, tärkeästä virallisesta tilaisuudesta tai kulttuurista, jossa musta on merkityksekäs väri. Se, mitä musta merkitsee meille, on jotain muuta muualla. Suru ja viha tulevat ensimmäisinä mieleen, synkkyys, umpimielisyys, virallisuus, radikaalius ja katoaminen. Näkyykö mitään vai näkyykö kaikki liittyy mustaan. Se on joko eroottista tai täysin suljettu ovi, lukossa ja avain heitetty kadoksiin aivan kuin hiekkaan voi upota ja aavikolle eksyä ja kadota, mitä Eva Vogler ilmeisesti yrittää. Moni jättää hänen puhelimeensa viestin, joko huolissaan tai onnitellakseen hurjasta teosta Nobel-juhlassa. Harmi, ettei elokuva näytä tekoa muuten kuin sekunnin väläyksinä ja negatiivilähikuvina karvapehkosta. Laseja ja pöytiä kaatuu äänimassassa. Toki voin arvostaa, että katsojan annetaan kuvitella kohtaus, ettei kaikkea kuviteta kuin lapselle, mikä on elokuvan vahvuus.
Namibian aavikko on valtava ja sinne mahtuu yksi päämisteri ja elokuva hyvin. Vähitellen hajoava puhelinkoppi ja vanha yleisöpuhelin kokevat katoamisen hiekkaan. Joskus some ei ole räjähtänyt. Evan puhelimeen jätetyt viestit toimivat yhteytenä maailmaan, joka ei voi käsittää anasyrmaa muuna kuin hulluuden oireena eikä usko sen tuovan rauhaa maailmaan ja lopettavan sotia. Saako Nobel-palkinto Evan näin sijoiltaan? Kiroaako Eva tällaiset palkintoseromoniat turhina? Ilmeisesti. Sodat jatkuvat yhä edelleen.
Yksi murha elokuvassa tapahtuukin. Miehet elokuvassa ovat myös hukassa ja harhailevat, että tekevät epätoivoisia tekoja. Lopussa nainen vie toiselta naiselta mekon päältä ja se toinen nainen jää rinnat paljaina aavikolle sukkahousuissaan makaamaan. Mustat sukkahousut ilman alushousuja muistuttavat mallinukesta ja aivan kuin tupakointikohtaus tapahtuisi mallinuken kädellä. Alastomuus, naisen etenkin, on läsnä. Se on häpeä ja hyvin kristillinen aihe, mikä tulee mieleen käärmeen lailla hiekalla liikkuvasta naisesta ja Eva- nimestä. Ihminen käärmeenä on kuvaus ihmisestä: mitä hyvää lopulta saamme aikaan kaiken paskan seassa? Etenkin, kun siitä palkintoja voi jakaa?
Elokuvissa yleensä taideviittaukset ja kristinuskon kuvat kohtaavat usein. Seksi, kuolema, synti ja rajallisuus ovat ikuisuusaiheita ja herkullisia, ne koskettavat jokaista. Alaston nainen ja naisen elämä ovat kuvauksellisia ja sen tahtoo nähdä. Näkeminen on kuin koskettelua, kun puhutaan vulvasta. Syvin kohta naisessa on hänen vulvansa monella tapaa. Vaistomaisesti alapäänsä peittää kädellä. Siinä elimessä on jotakin liikaa monessa kerroksessa. Vulvaan on vaikea porautua ajatuksellisesti ja olematta härski. Juuri oli kohu, kuinka Ylen ohjelma naisten hävyistä, oli näkynyt kuuden aikaan Prisman jokaisella tv-näytöllä ja sairaaksi sen tekee, että lapset näkivät tämän kammottavan elimen. Naiset puhumassa alapäästään ilman että yläpää näkyy. On järkyttävää, että sieltä, minne penis työnnetään, tulevat lapset.
Jostain syystä, ajattelin myös Armi Aavikkoa ja Kikkaa. Naisen tuhoutuminen, itsetuho, ei ole harvinaista. Itsensä paljastaminen, julkisuus ja bisnes, millä tahansa alalla, on mahdollisesti raunioittavaa. On silti kummallista, kuinka pornon ollessa niinkin voimissaan kuin nyt, vagina ja paljaat rinnat saavat sätkyn aikaan. Vagina tämänkin elokuvan kohdalla, on kaiken aiheuttaja tai naisen tuhoaja.
Bodies online, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä
Wickin maailmassa on rituaaleja, kunnioitetaan auktoriteetteja ja sääntöjä, Jumalaa ja vanhoja taruja, joista saa voimaa ja joita pitää pelätä, koska ne ovat totta. Kikimora ja Baba jaga saavat ihmisen muodon. Pelko pitää nuhteessa ja elossa, mutta kuolleena voit olla myös arvokas. Kuolet, jos et pelkää, rikot sääntöjä tai olet hyödytön. Eve Macarro on tehokas ja peloton, uhka järjestelmälle ja sen säännöille. Ilman sääntöjä, elämme eläinten maailmassa, on sääntöjen syy.
John Wickin maailma on notkea ja monotoninen. Se on räiskintäpeliä, jossa aseet puhuvat ja liikkeet ovat nopeita. Hyvää elämää on klubbailu, turvamiehet, juominen ja rikkaudet. Aseet, autot ja moottoripyörät ovat kauniita ja arvostettuja kuten tosielämässä. Myös kuva puhuu kauneuden puolesta ja visuaalisesti tummanpuhuva on kaunis ja sävykäs. Ihmiset puhuvat säännöistä ja kunniasta, ne ovat selkäranka, jota ilman kaikki romahtaa, mutta romahtaminen tapahtuu silti. Ainoa paikka, jossa ei ketään tapeta, on hotelli. Sääntöä rikkovasta tulee ulkopuolinen, jonka kuka tahansa voi tappaa. Ana de Armas on Eve Macarro, joka muuntuu ballerinasta tappajaksi. Kiinnostava koulutusohjelma, jonka Eve käy läpi ja valmistautuu löytämään isänsä murhaajan lapsesta asti.
Lux in tenebris on tatuoitu ballerinan selkään ja kuten Venäjällä, tatuoinnit kertovat, kuka olet.
”Lux in tenebris” juontuu latinankielisestä ilmauksesta, joka suomeksi tarkoittaa ”valo pimeydessä”. Fraasia käytetään usein kuvaamaan toivoa, tietoa tai lohtua, joka löytyy vaikeiden tai synkkien aikojen keskellä. Se on yleensä osa pidempää fraasia, kuten ”Post tenebras lux”, joka tarkoittaa ”pimeyden jälkeen valo”. Määritellyt Tekoäly. Fraasi löytyy raamatusta, Johanneksen evankeliumi puhuu Jeesuksesta valona pimeydessä. https://www.sley.fi/valo-loistaa-pimeydessa/
Valo ja sen puute onkin John Wick-sarjassa isossa osassa. John Wickin maailmassa sataa vettä, taloja räjähtää ja on pimeä. Valaistus on katuvaloja, teollista keinovaloa, kynttilöitä, hämyä ja klubien välkkyvä sini-pinkki, musiikki on luotu mukailemaan synkkyyttä, industrialjumputus on tarttuvaa ja vie taistelukohtauksia. Wick-sarjan tunnusmusiikki on hyvin onnistunut. Tanssilattia on Wick-sarjassa näyttämön osassa, ballerina Wickin lailla suorittaa tehtävää, pelastaa ja tappaa itseään säästämättä, vertavuotava tatuoitu tanssija. Kuvasto tatuoinneissa on raamatullista, rukoilevat kädet ja Jeesus ristillä, pelastus ja tuho ovat valintakysymyksiä, kuten jättää tappamatta. MIksi baletti on suosittua juuri Venäjällä ja Joutsenlampi pitää pintansa? Kuinka baletti vetoaa karskin machouden rinnalla Venäjällä, jossa henki on halpa ja elämää määrittelevät väkivalta, kauneudenkaipuu, alkoholi, rikollisuus ja politiikka, naiset ovat kauniita ja tietävät paikkansa. Se on jokin äärimmäinen kauneus ja täydellisyyden tavoittelu, suuruuden saavuttaminen ja sen hallinnan tarve, kuinka mahtavaksi voi tulla.
Kultakolikot, joita siirrellään käsistä käsiin, ovat luottamuksen ja vaihdannan väline, pieni omaisuus. Tappaja voidaan hylätä ja poistaa hyväksyttyjen listalta, jos hän rikkoo sääntöjä. Kaikki on hallittua, koodattua ja jokaisella on paikkansa. Yövalaistus muistuttaa ajasta ennen sähköä, yöstä ja pimeästä maailmasta, jossa on vain roistoja, menneisyys on läsnä ja elää meissä kuin uskonto ja kosto on ikuinen. Roistoja ja pahoja ihmisiä riittää tänäkin päivänä.
Jokaisella on puolensa, mutta mieluiten se turvallinen puoli, vihollisia on kaikkialla, etenkin jos vähänkään sanot vastaan. Kiinnostavaa on, kuinka venäläisyys ja mafian maneerit ovat läsnä. Sinänsä melko yksioikoinen ja tehokas maailma ammennettavaksi useaksi elokuvaksi. Venäjä ja venäläisyys kiinnostavat. On sääli, että Venäjä on valinnut roiston tien. Elokuvassa jokainen nainen on tatuoitu, miesten tatuoinnit ovat enemmän vaatetuksen alla. Taistelukohtaukset ovat nopealiikkeisiä kamppailu- ja tulituskohtauksia, tanssia kenties, koreografioituja. On osattava tapella, tappaa ja olla piilossa. Tappele kuin tyttö, on neuvo ballerinalle, koska voimalla ei välttämättä voita miesten maailmassa, vaikka siltä saattaa näyttää. Itsestäänselvyys on, että jokainen haluaa hyvän elämän, moni ei siihen yllä. Hyvää elämää on onnellinen lapsuus ja rakastavat läheiset, muuten rakkautta on vähänlaisesti. Raaka väkivalta koskettaa lapsia siinä missä aikuisia. Toisto on konservatiivisuuden ja oppimisen ytimessä, muutoksen on oltava yllätys ja se on ainoa pelastus, kuka uskaltaa muu kuin Baba Jaga ja Kikimora?
Teknomaailma luottaa menneisyyden voimaan ja ammentaa entisestä ja möröistä, aivan kuin se menisi hajalle minä hetkenä hyvänsä ja seisoisi tyhjän päällä ilman. Ilman menneisyyttä, meitä ei ole eikä meissä ole syvyyttä tai henkisyyttä. On kostettava isän kuolema, koska ainoastaan hän rakasti. Jokainen sarjan osa perustuu kostoon, aina moni kuolee, rakkaus ja elämä menetetään. Eläminen ja elossa pysyminen on vaikeaa, veristä ja kovan työn takana. Millaista elämää on olla takaa-ajettu suurista summista ja silti selvitä? Siinä missä mies räjähtää, jää aukko mennä toiseen huoneeseen, josta löytyy lisää aseita. Motherfuckers, huutaa asekauppias, taistelu jatkuu.
Uskonto ja uskollisuus ovat läsnä, silti elokuvasta puuttuu henki, moni taistelee hengestään aivan kuin se olisi täysin arkipäiväistä ja jopa tyhjänpäiväistä. Ruumiita lentelee. Fyysisyys on baletin olennainen osa, aivan kuin missä tahansa taistelulajissa. Ballerina ottaa samuraimiekan seinältä ja osaa käyttää sitä. Suuri tyhjyys hönkäilee bileyössä ja uumenissa. Nuoren naisen kostoretki on kuitenkin aina toiveikas ja toisaalta itsemurharetki, hän on selviytyjä ja lasikuvun ulkopuolella tekee ratkaisuja itsenäisesti, toisin kuin ballerina lavalla, joka toistaa samaa pyörähdystä loputtomasti näennäisesti turvassa varpaat vuotaen verta. Ballerina voi olla hyödytön ellei hän olisi myös tappaja. Loputtoman oloinen piruetti on klassisen baletin vaikeimpia liikkeitä.
Tappajaksikin on valmistauduttava ja ballerinan kestävyydellä on hyvät puolensa. Millaisen asennon hän ottaa hämätäkseen? Takaisin lyöminen vaatii voimaa ja osaamista, voima ei riitä kun vastassa on vahvempi ja monta. Naisen on osattava jotakin muuta ja oltava itse yllätys. On toistettava niin monta kertaa, että onnistuu, aivan kuten piruetti varpailla. Selviytymisen ehto vanhoissa ja uusissa kulisseissa on sama. Maailma on vanha, vaikka olemme uudessa, ehkä sitä elokuva haluaa kertoa ja ihminen on tuhoaja, joka voi valita olla jotakin muuta.
Nainen tappajan roolissa toimii tässäkin elokuvassa kuten Atomic Blondessa, La Femme Nikitassa ja Kill Billissä samaan tyyliin, hän tekee, kuten miehet. Angelica Houston on ankarana emäntänä uskottava orjapiiskuri, tosin hiukan väsynyt. Väkivaltaviihdettä, jossa on totuudellisuutta raakuudessa, toimii viihteenä kotisohvalla, tarustoihin uskominen ja uskonnollisuus tuovat tiettyä fantasianomaisuutta, kuten Keanu Reeves ja Ian Mcshane uskottavuutta. Parempi osa kuin edellinen eikä aivan yhtä tyhjän oloinen. Väkivaltamylly ja -pyörre on turruttava, että tällaista jatko-osien sarjaa voi myös jatkaa loputtomasti, kunnes ei ole ketään tapettavaa.
Majakollektiivi Timanttimetsä 