Kuva Dirty diaries dvd:n kannesta, stillkuva videosta, jossa itsensäpaljastaja masturboi metroasemalla. (2009)
Ostin dvd:n noin 15 vuotta sitten parilla eurolla ja luulin kadottaneeni sen. Etsivä löytää kai. Dirty diaries on oikea helmi, feministisen pornon edelläkävijä ja ruotsalaista tuotantoa, joka sai tukea valtiolta, mikä oli skandaali. Mukana on esittelykirjanen, jossa ohjaaja Mia Engberg kertoo, kuinka hän päätyi tekemään kokoelman. Alkusysäys oli, millaisia kommentteja hänen puhelimella tekemänsä video Come together naisten kasvoista masturboitaessa sai, häntä alkoi kiinnostamaan, kuinka naisen nautinto ei ole naiselle itselleen tarkoitettu ja että kommentoijat tarvitsevat lisää samanlaista. Kommenteissa haukuttiin naisia rumiksi, joiden olisi pitänyt edes meikata naamansa. Pornoon ei tarvita paljoa, pelkät ähinän ja voihkinnan äänet riittävät tunnelman luontiin ja lähikuva nuolennasta kiihottumiseen tai ainakin kiinnostuksen heräämiseen. Rumuus ja kauneus ovat kiinnostavia aiheita, mitä pornoon tulee ja mikä on rumaa tai kaunista on vaikea aihe lähestyä objektiivisesti, kun se on hyvin subjektiivista ja kulttuurisidonnaista. Mielikuvitus on likainen, mutta porno ei käytä mielikuvitusta, elokuvia tehdään liukuhihnalta suoraan tarpeeseen, joka on valtava, jossa teoksen kehittely toistaa kaavoja ja kuvakulmat ovat usein samat ja jokainen tietää ne. On saatava aikaan tulos ja tulosta. Mitä muutokseen tarvitaan, kun tarpeet ovat kuitenkin hyvin yksinkertaisia ja melko brutaaleita?
Feministisen pornon tarpeesta voi ja pitää keskustella, mutta lyhyiden elokuvapätkien teoksena, feminismi ja taide haastavat pornoteollisuutta ja ihmisiä olemaan luovempia ja monimuotoisemmin ajattelemaan seksistä että pohjoismaita olemaan avoimempia kokeiluille ja seksuaalisuudelle. Olemme kovin pidättyväisiä. Skandaalit avaavat keskustelut. Ruotsissa on ennakkoluulottomia tekijöitä, mutta vastaanotto ei yllätä sielläkään https://keskustelu.suomi24.fi/t/8475662/feministien-pornoelokuva. Kiinnostavaa feministisessä pornossa on, kuinka seksiin johdatellaan, kun peruspornossa leikkisyys, taiteellisuus, moninaisuus ja kokeellisuus jäävät ennemminkin pois turhina. Pornoa toki on monenlaista, mutta perusjyystö on suosituinta. kaikkea toki tirkistellään, mitä on olemassa. Feministinen porno näyttää ihmiset tavallisina, tavallisissa kodeissa ilman luksusta ja plastiikkakirurgiaa, arkisissa tilanteissa enemmän lähellä normaalielokuvan tekemistä, jossa pääasiassa nuoret ihmiset elävät elämäänsä, unohtamatta seksin ja tilanteiden koomisuutta, kuten kaikuvassa rappukäytävässä asioista sopimista, seksiasentojen eläimellisyyttä, omituisuutta ja typeryyttä. On kummallista ottaa vaatteet pois toisen katsoessa. Huumori on feministisen pornon ytimessä tekemättä seksistä turhan vakavaa. Kohtauksissa on yksi tai kaksi ihmistä, ne ovat normaalin seksiaktin mittaisia pätkiä tai taidevideon kaltaisia hiljaisia kokeita. Ähellys, kommellus, epäonnistuminen, sopiminen, juttelu, kokeilu, tyytymättömyys, leikki, epätarkkuus, valon vaihtelut ja vitsailu, koska seksi on naurettavaa toimintaa, omituisuus kuuluu seksiin ja siten feministinen porno näyttää sen: suu lähikuvassa ja nuoleminen, suttuisuus, eriväriset valot ja genitaalit, sisään ulos-toiminta, pornofilmien kansissa pornokaupassa kaikki puristettuna pieneen kuvaan. Minkäänlaista häpeää ei ole, mikä on kokeilu sinänsä. Pääosissa ovat kuitenkin naiset ja itsensä voi animaatiossa tyydyttää masturboivalla pienellä miehellä, joka uppoaa vaginaan puoli vartaloa myöten. Mies joko kuolee tai menettää tajuntansa. Tarkoitus on, ettei rajoja ole ja luvan kysyminen on osa leikkiä tai ettei kysy eikä sano mitään.
Itselleni on kiinnostavin feministi, joka masturboi julkisissa kulkuvälineissä, kuten taksissa ja metrossa. Julkimasturbointia on pidetty miesten lajina, kuten vilauttelua, jota feministi myös harrastaa. Hotellin ikkunasta masturbointi saattaa olla jo arkipäivää. Ihmisten reaktiot ovat tietysti tyrmääviä ja ilmeet kertovat tyytymättömyydestä ja hämmennyksestä. Jotkut peittävät kasvonsa. On tietenkin hirveä tilanne joutua kohtaamaan seksiakti julkisessa paikassa, mutta tässä kohtaa kaikki kuvataan, eikä paljastaja lähde karkuun, vaan kohtaa katsojansa ja kävelee pois.
Lyhytfilmin nimi on Flasher girl on tour ja nainen sanoo, hän haluaa paljastella itseään pojille, ukoille, miehille, perheenisille ja muille irtolaisille ja hän on tosissaan. Hän haluaa tehdä sen oman himonsa vuoksi ja haluaa tarjota pillua. Hän kiihottuu siitä, että on naispuolinen itsensäpaljastaja. Vastareaktiona tämähän kuulostaa hyvin feministiseltä ja tietenkin vastaantulijalla on sanottavaa: se on väärin. Nainen on fyysisesti alakynnessä, hän sanoo ja aikoo perustaa ryhmän naisitsensäpaljastajille, koska he ovat harvassa. Miespaljastajia ei oteta mukaan. Miespaljastajat ovat ällöttäviä. Miehet saavat julkisesti näyttää vain miestissinsä. Me naiset patentoimme ällöttämisemme julkisesti. Tämä on selkeä manifesti. Toki on aina raiskaamisen riski, kun näyttää pillunsa puistonpenkillä. Kun ohikulkevalta mieheltä kysyy, voinko nähdä tissisi, hän sanoo, hänellä ei ole tissejä, mutta näyttää ne silti.
Feministisessä pornossa ns. virheet ovat kauneutta, toisin kuin valtavirtapornossa, jossa naisen olemus ja ulkonäkö ovat hyvin kontrolloituja tavaroiden kaltaisia asioita, kuten peniskin on ja miehen keho. Samat ongelmat kehon katsomisessa koskevat myös miehiä. feministinen porno on hyvä vastavoima, vaikka siitä ei valtavirtaa ehkä tulekaan ja porno sinänsä on feministisessä keskustelussa, kuten seksityökin, alistavaa ja hyväksikäyttävää eli kiellettyjen asioiden listalla. Toinen feminismin aalto eli radikaalifeminismi on täysin pornon ja seksityön kiellon puolella, toisin kuin intersektionaalinen feminismi, joka haluaa pitää seksityön ja pornon tekemisen osina feminististä toimintaa, olettaen, ne ovat asioita, jotka eivät ole katoamassa eikä niitä olla kieltämässä, koska se on mahdotonta ja kaikki haluavat. Seksi ja seksuaalisuus ovat iso osa ihmisyyttä ja tällä hetkellä ihminen on netissä kaupan. Mielihyvä näyttäisi olevan ihmiskunnan päätepiste. Huumeilla ja pornolla itsensä huumaaminen ei todistetusti ole hyvä asia.
Vuosi 2009, jolloin tämä lyhytelokuvien kokoelma julkaistiin, oli hyvin erilainen aikakausi verrattuna nykyhetkeen, mutta metrossa masturboija on jo silloin päässyt nettiin. Seksin ja seksuaalisuuden vapautumista voi tarkastella monelta kulmalta, mutta ihmisen kekseliäisyys ja pahantahtoisuus yhdistettynä ja tunnettuna faktana, tekee asiasta monimutkaisen. Tällä hetkellä ei näytä kovin lupaavalta vapauden osalta, sitä on joko liikaa tai liian vähän. Emme pääse selvyyteen , mikä on tarpeeksi, aivan kuten seksin ja huumeiden osalta. Päivän pihvi on, että jokainen voisi olla mitä on, oma itsensä, on monella tapaa jäänyt keksi itsesi kuinka koet ja tunnet-tasolle, analysoimatta tarkemmin, mitä on olla oma itse ja missä kohtaa itsen etsiminen on itsetuhoa ja -inhoa. Mitä itse on ja kuinka tuntea itsensä lopulta, on filosofian ja psykologian peruskysymyksiä, jota jokainen käy läpi koko elämän. Hyvin nuorena etsii itseään väkivaltaisen oloisesti ja helposti vahingoittaa jotakin lopullisesti. Myös yhteiskunta käy läpi nykyistä henkistä muutosta somen avustuksella, porno ja prostituutio ovat tässä oleellisessa osassa, myönsi sitä tai ei. On hyvin feminististä ja oikein haastaa loputon ns. vapaus, koska se voi myös orjuuttaa. Feministisen pornon kysymys lienee, mikä on oikein ja miksi tämä on kiinnostavaa toimintaa, mitä teemme, kun teemme pornoa.
Kiinnostavimmat elokuvat ovat vinksahtaneita, vinksahtaneisuus on realismia, jonka haluamme kieltää. Kiiltokuvat ja sapluunajuonet ovat se, mihin pyritään, kun tehdään kassamagneetteja, helppoja maaleja ja rahaa. Mitä hullumpi skenaario, se ei tietenkään aukene kerralla välttämättä, koska elokuvat eivät parhaimmillaan ole kulutustavaraa. Tosin moni blockbuster on täysin outo ja kuviteltua seikkailua, joten mikä on vinksallaan taiteellisesti, on hyvä taloudellisesti, mutta huono taiteellisesti ja vinksahtanut taide ei niinkään ole hyvä, koska se on pitkästyttävää?
Aukeneeko elämä muuten kuin halujen kautta? On ollut kammottavaa seurata elokuvan muuttumista vaaleanpunaiseksi mössöksi ja hömpäksi, joka ei tietenkään loukkaa ketään eikä myöskään halua herättää vaikeita tunteita, muuten kuin kyllästymistä, että olipa kalliin ja ylimuokatun näköinen tekele, kuinka hienosti tehty, olipa paljon erikoisefektejä ja jotenkin mainosmainen kokonaisuus, mutta hyvännäköistä kuvaa. Mitähän ostaisi, nyt kun elokuva ja tv on myös ohjelmien osalta valjastettu palvelemaan myyntiä? Kanavilla on samat elokuvat ja mainosmainen tekeminen on vaikuttamista. Kaikenlainen taiteen näköinen herättää jotakin tunteenomaista, pettymystä, innostusta tai kiinnostusta, miksi tämä on tehty, kuka tätä halusi. Taiteen ääripäätä haluaa kovin harva. Kuka haluaa tulla häirityksi omituisilla kuvilla? Kauneus on päivän isoimpia juttuja, mutta pyrkimys on yhtenäiseen ilmeeseen ja samuuteen. Yksinkertaisuus voi tosin olla monimutkaista, The Beast yrittää ja onnistuu luomaan elokuvaa itseään myös tutkivan teoksen. Erottumisen ei pitäisi olla vaikeaa, mutta haaste se taitaa olla. Riskejä pelätään, koska menetykset ovat ilmeisen suuria. Toisaalta häiritsevyys kuvassa on se, mitä haetaan, jotta saataisiin näkyvyyttä, kiinnostavia ristiriitoja, voiko olla oma itsensä tekijänä, kun omaperäisyys ei myy, mutta oma itse on hyvä olla – on slogan. Ei ole ihme nykyään tehdään vanhoja elokuvia uudestaan, kuten Running man. Onko niissä korkea onnistumisprosentti? Eipä taida olla. Joten The Beast aukenee jonakin näkymättömänä voimana, kuin supervoimana tai mutanttina, joka jahtaa ihmistä.
Elokuvat on siitä kiinnostava taiteenmuoto, että niitä katsovat lähes kaikki. Massakulutustavarana se on valtavan suuri vaikuttaja moneen asiaan, myös tulevaisuuden ennustajana ja peilinä, lähihistorian ja tulevaisuuden kuvittajana, kokeilualustana tuoden lähelle ihmisen kehityksen tai kehittymättömyyden, ne vialliset tyypit ovat edelleen elokuvien suola, elokuva toimii ajattelun monitasoisuuden ja psyyken kuvaajana, kamppailun hyvän ja pahan välillä, jota käymme somessa ja lehdissä läpi joka päivä. Elokuvilla on viihteellinen arvo, yksinäisyyden lievittäjänä, elokuvat ovat seuraa ihmisille, joille ei puhuta tai tapahdu mitään, ihmisyyden kuvana, nykyajan pyörteessä ja vauhdissa vertaansa vailla oleva toden ja epätoden alusta ja ihmisyyden tutkija, siksi on tärkeää, että elokuvaa tehdään ja se on monimuotoista, myös hidasta ja vaikeatajuista. Tuen toivoisi menevän sellaiselle elokuvalle, joka ei tuota välitöntä rahallista arvoa. Ranskassahan on vahva tuki kokeelliselle elokuvalle, heillä on taiturimainen historia ja syvä osaaminen, ilman kikkailua ja yleisön kosiskelua toiminut elokuvakulttuuri, hyvin itsellinen ja ranskalainen, he eivät imitoi muita, muut imitoivat ranskalaisia, josta Suomi voisi ottaa mallia, koska nykyinen massapaska ei tee vaikutusta ja itse en puolustaisi enkä tukisi nykyistä suomalaista elokuvaa ollenkaan, jos idiootti-slapstick on se, mitä halutaan tehdä ja tukea.
Ensikatsomalta vinksahtaneista ei ehkä saa otetta ja katson saman elokuvan useaan kertaan löytääkseni monikerroksisuudesta ja valtavasta määrästä tietoa, mitä elokuvaan mahtuu, pinnan ja sisällön, ajan ja ihmisen, teknologian ja ihmisen suhde yhtäaikaa, ihminen kuvassa ja kuvana, naisen olemusta ajansaatossa, jähmettynyttä kuin nukke, kuten The Beast (2024) tutkii ja kuvaa, vanhasta nukketehtaasta nykyajan kävelevään ja puhuvaan ihmisenkaltaiseen mustaihoiseen robottiin. Kysymys on, mikä on the beast? Vinksahtaneet ovat kenties harvinaisia ja pelottavia, pelko on aina läsnä, varsinkin sellaisella intensiteetillä kuin tämä teos tekee ja tässä ajassa, hyvin olemassaoleva jatkuva peloissaan olo ja hämmennys, kuinka oma itse sopeutuu, otetaan vastaan ja pärjää. Kuinka olla omassa paikassaan ja liikkua siinä. Elokuva alkaa kohtauksella vihreällä taustalla seisovasta näyttelijästä, jota jahtaa joku. Nukketehdas palaa ja ihmiset hukkuvat mukana. Kuvat vanhasta Pariisista tulvan aikaan kertovat täydellisenkin olevan luonnon varassa, silläkin on pelättävää. Erikoisefekteillä luodaan elokuva, jossa ihmistä tarvitaan eläväksi nukeksi kohtaamaan jotakin pelottavaa yksin, ohjaaja ohjaa näyttelijää toimimaan oikein ja jotta elokuvassa olisi oikea ihminen kaiken muun keksityn keskellä.
Elokuvassa mies on tunteva, ja kipuileva olio ja nainen lipuu ajassa yrittäen olla mahdollisimman itsellinen ja sopeutuva, koska on pakko ja rangaistukset ovat tuntuvia, jos esittää ääneen liikaa tunne-elämäänsä ja ajatuksiansa, on liian suuri. Kaikesta rangaistaan, myös siitä, ettei halua miestä, joka haluaa hänet. Poikkeavuus ja tunteiden esittäminen on etuoikeus, johon ei monellakaan ole varaa. Ymmärtäminen voi olla vaikeaa, mikä on tällaisen toiminnan tarkoitus, mutta yrittävä palkitaan, ehkä tai sitten kaikesta yrittämisestäkin saa turpaansa. On kuorittava pintaa, sitä josta pidämme niin kovin, koska on kuormittavaa, ellemme pariudu, löydä toista ja poraudu ihmisen kompleksisuuteen. Pariutumisen pitäisi olla helppoa, nykyajan stalkkaava mies tekee sen vanhaan tyyliin ottamalla naisen, koska hän kokee sen oikeudekseen, eikä osaa muuta. Aikuinen neitsyt on nykyään hävettävä asia. Mistä on oikein kysymys, on tämän elokuvan kysymys ihmisestä ja hänen evoluutiostaan tähän päivään asti, miksi olemme niin monimutkaisia, kun perusasiat ovat varsin helppoja ja kaikessa on kysymys seksistä? Naisen elossaolon ja itsen kuolettamisen tarve tekevät naisena olosta omituista, mistä elokuvan latautunut tunnelma kertoo ja tuntuu hyvin tutulta. Se on jokin outo, josta ei saa kiinni, epätoivoinen ja pakoon haluamisen tunne, mutta on parempi , ettei panikoi.
Esittelytekstissä sanotaan teosta scifiksi, mutta se voi olla jo hyvin lähellä omaa todellisuuttamme, mikä kiitää nopeammin, kuin kukaan on osannut ennustaa, aivan kuin ilmastonmuutos. Nukke, jonka kanssa voi tehdä mitä haluaa, on kuin toinen ihminen, mutta mukava ja konfliktiton, ainakin näennäisesti. Kuinka läheinen voi nuken kanssa olla ja mitä ajatella keinotekoisista ihmisen korvikkeista? Sen tarkoitus on viihdyttää ja pitää seuraa tyhjässä maailmassa, jossa tunteet ovat liikaa. Nuket ovat aina olleet tukena ja kumppaneina, pääasiassa tytöille ja naisille, tässäkin robotti keskustelee ja viettää aikaa naisen kanssa. Nukketeema on elokuvan johtolanka, käsittelee naisen ilmettä, tehtävää ja mitä naiselta odotetaan, mitä hän voi tehdä, jos nukkemaisuus on ideaali. Ilme on kaukaisuuteen tuijottava, mutta lempeä perusilme, pysähtynyt.
Ihmiset, jotka harrastavat paljon seksiä, saavat kaiken.
Ihmiset, jotka kieltäytyvät, saavat kaiken. Sattumanvaraisten lausahdusten vyöry tukahduttaa vastaansanomisen. Jää miettimään, ovatko ne viisauksia tai lainkaan sattumanvaraisia perustuen tietoon ja kokemukseen?
Minkä kaiken? Kaiken sen, mikä tekee elämän. Se tulee luo ottamalla riskejä. Enpä tiedä, riippuu niin monesta asiasta. Kenelle ja mille haluaa sanoa mitäkin.
Tehdä elämä sanomalla mahdollisimman paljon kyllä, on siis hyvä idea? Mille sanoisin ei.
Ajatukset ja huulet kiinni löytää rauhan ja välttää kaaoksen. Kieltäytyminen voi olla myös sysäys kaaokseen. Ihmiset eivät pidä, kun heille sanoo ei.
A search for new form, akryyli, 50•35cm, 2025 Henna Timanttimetsä
Kiinnostavasti kirurgiasta on tullut taidetta ja jokainen haluaa olla performanssitaiteilija tai taideteos. “Kirurgia on seksiä, vai mitä? Pitääkö seksi korvata?” on kysymys ja miksi niin, miten? Onko seksi tulevaisuudessa passé ja luonnollisuus sen mukana? Taas yksi voitto taiteelle, sanoo taideteos, kun leikkausoperaatioperformanssin katsoja haluaa tulla leikellyksi yleisön edessä. Taiteilija janoaa kipua, on statement, joka jää pohdituttamaan, yhdyntäseksin jälkeinen maailma löytää nautinnon kivusta. Päästä syvälle ihmisen sisään ja koskettaa. Kivun kautta tunnetaan mielihyvää, mikä on pitkälle vietyä perversiota ja psykologiset syyt kivun ja nautinnon yhteydestä ovat loputtoman kiinnostavia. Ehkä siksi elokuva alkaa, kun äiti murhaa lapsensa, jota hän kutsuu olennoksi. Lapsi on uudenlainen ihminen, kehittelyn tulos, joka voi syödä muovia. Roskapönttöä syövä lapsi on äidille liikaa. Kaikki eivät pysty mukautumaan muuttuvaan ihmiseen, olentoon. Inho syö äitiä. https://youtu.be/v_bbLcJAHEo?si=K6zXw7hTe1XZ3Zxq
Hereillä katsellaan ja nautitaan, kun veitsi uppoaa lihaan. Päivä ei paista ja pimeässä tapahtuu salaperäisiä asioita. Äidin murhaaman lapsen ruumis avataan taideteoksena yleisön edessä. Teko ja alaston kuollut lapsi herättävät valtavasti tunteita, pohdintaa moraalista, tunteista lasta kohtaan ja kysymyksen, oliko niitä. Silti ihmiset tuntevat syvästi taiteen kautta ja taidetta ovat ihmiset aistittavina aistivina kohteina. Ihmiset esittävät tunteita oudoksi muuttuneessa, mutta hiukan tutunoloisessa maailmassa. Taiteen tekemisen tapa uppoutua prosesseihin kuin taivaallisessa tilassa erossa tavallisesta ja tämä ylellisyys on parempi tapa elää, omiin ajatuksiinsa ja mieltymyksiinsä kiintyneinä. Mikä on taidetta, kuinka teknologia ja ihmisen keho muuntuvat ready-made evoluutiossa, jossa syvyyttä ja merkityksellistä on upota lihaan? Ready-made ehkä siksi, että se viittaa elämästä taiteena ja ihminen kuvittelee kehittyvänsä tekemällä evoluution aktiivisesti itse itselleen.
Sinänsä leikkausteatteri on paluuta vanhaan. Yleisö on aiemmin historiassa voinut katsella kirurgisia toimenpiteitä ja ruumiinavauksia, taiteilijat ovat leikelleet ja maalanneet kuvia ruumiista, usein teloitetuista ihmisistä. Elämän ja kuoleman mysteeri löytyy ihmisen sisältä, vastauksia etsiessä ihmisestä tulee Jumalan kaltainen tai kuolema, döden mustassa kaavussa pelaten shakkia.
Parempaa ihmistä etsiessä tulee luoneeksi hirviön. Yleisölle avoimet kirurgiset teatterit ovat osa kiinnostavaa historiaa ja on vaikea olla ajattelematta ihmisen uteliaisuuden ja kauhistelun halun määrää, kun ei voi olla katsomatta. Ihmisen sisälmykset ovat katsomisen arvoiset, ilmeisesti myös hajuttomat ja eritteettömät tulevaisuudessa. On kenties normaalia inhota limaa ja verta, veri ja lima ovat meille likaisia. Nauttia katselusta ja leikattavana olosta on likaista, ehkä luonnollisella ehkä epäluonnollisella tavalla. Perverssiydet ja epäluonnollisuus kävelevät käsi kädessä, kenties, tai olla perverssi on normaalia eli luonnollista. Muutokset ajattelussa, mikä on normaalia ja mikä kuvottavan epänormaalia, luo uutta maailmaa muuttaen moraalikäsitystämme ja ainakin näennäisesti avoimempaa suhdetta kehoon. Kun ihmisten leikkely on kolletiivista toimintaa, yhteisöllistä ihmettelyä, siitä kuinka pitkälle voi mennä ja säilyä hengissä, se on kuin peli ja voittaja on performanssitaiteilija, eliittiä ja esiintyjä. Uskaltavatko ihmiset katsoa peiliin vai riittääkö, että muut katsovat? Kirurgiaa voi elokuvassa harrastaa myös yksityisesti, joten kehon välineellistyminen, aivan kuin ihminen olisi erillinen ruumiistaan, on itsenäisyyttä ja läheisyyttä. Kehon hallinta on yksilön käsissä.
Kiinnostava on muutos, arkemme, jossa kuolema on usein varsin kaukana ja leikkausteatteri kuulostaa etovalta että epähygieeniseltä, puhumattakaan hajusta, hyvin kaukaiselta. Elokuva ei ole kiinnostunut verestä. Kenelläkään ei näytä olevan paljoa.
Cronenberg kuvaa hyvin nykytaiteen janoa muuntua halutuimmaksi asiaksi, olla trendien ja halujen aallonharjalla, ollen siinä, mitä ihmiset milloinkin sattuvat janoamaan, mitä ihmiset katsovat ja kaikki se on seksuaalista. Yhdyntäseksi ei enää kiinnosta eikä herätä kiihottunutta ääntelyä, toisin kuin ihoon leikkautuva veitsi, joka menee luuhun ja sisäelimiin asti, aivan kuin ruumiin avaisi kirjana ja haluna on leikkiä elämän ja kuoleman kanssa. Taiteessa seksi, kuuluisuus, yleisön kosiskelu ja halujen vietävänä oleminen ovat keskeisiä pontimia tehdä mitään. Tulla nähdyksi taiteena, teoksena, joka muuntuu ihmisen halusta miksi tahansa. Useita korvia kehossa, tatuoituja sisäelimiä, joita keho kasvattaa lisää. Ihminen on muuntunut omasta halustaan asiaksi, jonka sisälle voi katsoa, katsoa elävää ja muuntuvaa sisusta, ihmistä, joka ommellaan kiinni tai jätetään auki, rajaa venytetään ja avohaavaa suudellaan kuin suuta. Kuollut lapsi silti saa surulliseksi. Suru koskettaa myös plastiikkakirurgiassa, suru siitä, ettei nuorene ja elä ikuisesti.
Päähenkilö kulkee mustassa kaavussa teatraalisesti ja muistuttaa välillä Bergmanin kuolemaa Seitsemännessä sinetissä. Pimeillä kujilla ihmiset leikkaavat toisiaan aivan kuin taaksejääneessä maailmassa, jossa huumekauppiaat myivät huumeita, heroiiniaddiktitit piikittivät ja prostituoidut myivät itseään. Enää ei haittaa, vaikka toiset kävelevät ohi kiinnostuneina vilkuillen, asennot ovat kuin yhdynnässä, se on kaunista ja taidetta, koska on hengenvaarallista pornoa.
Lihanleikkaus saa ihmiset voihkimaan mielihyvästä, ei, ihmeellistä kyllä, ole niin groteski näky, kuin voisi kuvitella. Se on melkein normaalia. Aivan kuten ennen on ollut kuoleman näkeminen, kuollut ruumis oli arkipäiväinen. Kauhistuttava toki, mutta tirkisteltävissä, ryöstettävissä ja hyväksikäytettävissä, aivan kuten keho on mielelle loputon tutkimuksen ja riiston kohde. Mielikuvitus on rajana, mitä sille voi tehdä ja mihin asentoon vääntää. Nyt katsomme kuolemaa tv:stä viihteenä, true crime kukoistaa ja uutiset kaukaa jostakin vielä ovat kaukana. Elokuvan pointti lienee, että kipu on etuoikeutettujen elostelijoiden huvia.
Nyt kun Frankensteinin hirviöstä ilmestyi uusi versio (2025) Netflixiin, kirurgia ja ikuinen elämä ovat edelleen kiinnostava aihe, mihin ihminen kykenee, millä lailla luomaan elämää ja kuinka pitkälle leikkimään itsetuholla? “In seeking life, I created death”. Mary Shelley 1797-1851 kirjoitti Frankensteinin synnytettyään kuolleen lapsen ja toivoi kykenevänsä herättämään sen henkiin, en tiedä tiedon värityksen asteesta… Hyvä pitkä elämä voi olla myytti, mutta kuka ei haluaisi kokeilla?
Frankenstein haluaa tuhota luomansa olennon, joka taas lähtee takaa-ajoon, koska ei voi kuolla. Viktor lyö luomaansa olentoa samoin kuin hänen isänsä löi häntä. Frankensteinin ja Cronenbergin yhteys on ihmisen kiinnostus ikuiseen elämään ja sitä kautta hirviöiden luontiin, koska ihminen on vain ihminen kaikesta nerokkuudestaan huolimatta, hyvin julma ja itsekeskeinen ja keskeistä on myös, kuinka vanhempamme vaikuttavat elämässänne, se mistä tulemme.
Majakollektiivi Timanttimetsä 