vesiväri, 2024

Kaaoksen kestävä mantra välillä Siivikkala-Lentävänniemi.

Olen valinnut materiaaliksi vesivärin paperille sen herkkyyden takia ja kuinka vesivärillä sen oletetussa yksinkertaisuudessa voi ilmaista jotakin nykyajasta vai puuttuuko kuvasta jotakin nykyaikaista kuten vaikka kylmäasema. Maisemamaalaus yhdistettynä ajatuksiin jumaluuksista mytologioissa ja kuinka se resonoi nykymaailman kanssa tai mitä pidetään jumaluutena. Mikä on lähellä ja ei näe, mitä nyt kuvittelemme luonnosta ja millaisia muotoja luonnonmuodostelmat ovat silmillemme, näemme niissä itsessään eläviä olentoja, kuten saari järvessä voi näyttää ketulta. Mitä pidämme tärkeänä ja mitä emme, kuten esimerkiksi taiteessa, kuinka kuvallisuus, kädenjälki ja kuvantekeminen resonoivat ja ovat ajanmuutoksessa, kuvantekemisen muutoksessa ja mikä muuttuu, kuinka taiteilijuus muuttuu. Kuinka symmetrisyys maisemassa on meistä kaunista, harmonia edelleen vai ymmärrämmekö harmoniankin jo uudella tavalla vai onko se vain tylsää. Pyrimme luomaan kuvia nettiin, joissa asiat ovat sopusuhdassa ja kauneus on hyvin keskiössä, tietynlainen kauneus, hyvin puunattu ja käsitelty. Itseäni kiinnostaa, mikä luo disharmoniaa muu kuin sää (miten huono sää kuvaa maailmantilannetta, odotusta jostakin pahasta) ja kuinka maisemakuva, on isossa osassa Instassa, paikoissa, joissa on käyty tyyppisesti, esitetään meille ja toistanko maalatessa itse jotakin netin kautta luotua kuvantekemisen tapaa vai vanhoja maneereita siitä, millainen vesivärimaalauksen on oltava.

Mytologiat ovat hyvin visuaalinen, sotkuinen verkko ja vanha kuvasto. Suomen maisemat taas ovat selkeitä ja siistejä. Puhtaus on mikä Suomen luontoon liitetään. Kliinisyyden lisääntyessä ja (oletan) visuaalisuuden yksipuolistuessa (diversiteetin kaventuessa), vaikka elämme hyvin visuaalisessa maailmassa, kenties kaipaamme myyttisiä hahmoja ja kuvittelua, jossa voimme itse olla myyttisiä. Puhuuko kukaan enää puunjumalista? Tv-sarjoissa toki yhdistellään varsin runsaasti luontomyyttisiä tarinoita ja hahmoja todelliseen. Lady of the Lake on yksi kiinnostava nimi, joka jäi mieleeni, että järvessä asuu joku sinne uponnut (upotettu) tai muuten ikiaikainen olento.

Meillä on hyvin rikas luontouskomusten ja myyttien historia. Nykyihmisen ristiriitainen luontosuhde on kiinnostukseni kohde. Luontoa puolustetaan, mutta luonto on kaukana ja erillään meistä varsin tiukasti. Luonnon tärkeys ihmiselle on hyvin välineellinen, luonto on käytettävissä brutaalisti ja tehokkaasti, on edelleen ristiriitaista, kuinka paljon myymme luonnon hyvää tekevällä voimalla kaikkea mahdollista, mutta mitä muutakaan ihminen voi kuin ottaa luonnosta ja hyväksikäyttää sitä. Ilman luontoa ei ole meitä. Ryhdyin miettimään asiaa uutisista: millainen jumalakäsitys meillä on, jokaisella omansa ja joku on itse jumalatar eli hyvin narsistinen pyrkimys, että jokainen kuin omaa jumalallisia piirteitä ja pyrkii luomaan ikuisen ja kestävän kuvan itsestään ja pystyy kuin jumala muuntumaan toiseksi. Luonto on juuri se jumaluus, jota kohtelemme huonosti, aivan kuten Ganges on hinduille elävä jumalatar pullollaan saastaa ja ruumiita, koska se puhdistaa saastasta ja kuolemasta, sen voi täyttää saastalla, näin uskotaan, luonto tosin uusiutuu, mutta silti, ristiriitaista ja toksista. Jumaluuksien kauhistuttavuus on meistä kiehtovaa, jumalat ovat kuvitteellisia ja kaukana, entä ihmisen jumalallinen laatu? Meille uskotellaan monenlaista ja mieli on vahva kuvitteleva elin. Monituhatvuotinen myyttihistoria ja luonto ovat ehkä huonosti käsitettävissä nopeassa teknologisessa muutoksessa muuten kuin viihteellistettynä ja nyt on käynnissä melkoinen kulttuurien, uuden ja vanhan mash-up, sotkuiselta näyttää jumalien ja jumalattarien taisto ja todellisuuden yhdistäminen ja toisaalta kiinnostavalta. Ehkä saamme vain vanhan raamit ja olemme muuten tyhjää täynnä. Uuden luomisen kannalta kiinnostava tilanne. Kuinka uusi on mahdollista ja mikä on uutta?

Ehkä luovuus ja uudistuminen tulee tuhon kautta, jotkut menetykset voivat olla lopullisia. Miten vähän nykyihminen tietää, mihin olemme menossa, mutta kuvittelee tietävänsä hyvin paljon. Ennustettavuus on käynyt vaikeaksi, kun emme enää tunne vihollista, kuten Venäjä on osoittanut.

Luonnontila on akuutti aihe, metsät, vesistöt ja lajikato. Eräässä hindukertomuksessa askeetti menee metsään elämään, elettyään leveästi tuhat vuotta. Hän seisoo yhdellä jalalla, juo vettä ja syö ilmaa seitsemän vuotta. Mitä voimme ajatella mytologiasta nykyihmisen kannalta? Kuinka tehokasta luopuminen on tai syyllisyys? Ehkä tuollainen käytös oli outoa myös tuhansia vuosia sitten. Hinduismissa mikään ei katoa kuollessaan, kaikki energia on olemassa ja kiertää kehää. Hinduille universumi on suljettu muna. Jumalatar puhdistaa kaiken lian ja päästää pahasta tuhon ja luopumisen kautta. Ihminen ei pysty samaan kuin jumaluudet, vaikka kova on yritys. Haluamme voittaa biologian. Hän on täysin luonnon ja vallankäyttäjien (ja ehkä jumalten) armoilla.

Luonto mielellään valjastetaan ihmisen elinvoiman kuvaksi. Usko on kova, silti luonto mielellään ja helponoloisesti tuhotaan pikavoittojen takia. Tuhoaminen on helppoa, sanoi kolmipäinen jumala. Mitä saamme lopulta ja pelastaako luonto meidät? Aliarvioimme luonnonvoimat ja yliarvioimme itsemme?