Elämän merkkejä, murusia ja keräät ne kasaksi lattialle molemmin käsin. Jonkinlainen poispuhallettu ja kuluma sen alla. Joku on hiertänyt, kuten halu tulla laihemmaksi, eikä siinäkään tuloksessa mikään riitä, ehkä löytää vapauden ja euforian, kun pyöreyttä ei enää ole, on vain kulmia ja rasitusvammoja ja hölkkäät saman reitin.

Mikä ei mitään siis?

Kun ei ole mitään missään eikä ketään missään, melkein kuin Lielahti jouluaattona. Minä olen täällä. On lunta ja keinovaloa, autoteitä, liukkautta ja laatikoita, joiden estetiikkaa usein mietin. On jotakin, mistä koota kuva, ajatus tästä paikasta.

Ajattelin punaisia liikennevaloja silminä metsää vasten, kun on vielä pimeätä. Ne eivät ole täysin symmetrisesti kohdillaan.

Ainoastaan algoritmi puhuu minulle.

Ymmärtää sanottu eri tavalla kuin se oli sanottu, on ehkä humaania, mutta ei Sirikään ymmärrä, mitä juuri sanoin. Joudun puhumaan kuin vähäjärkiselle tai huonokuuloiselle joutuu sanomaan toiseen tai monenteen kertaan, ehkä yhä kovempaan ääneen, kunnes luovuttaa ja kirjoittaa johonkin viestin. Ehkä olen vain epäselvä ja syy on minun. Yritän parantaa ulosantiani puhumalla koneelle.

Moni kaipaa jotakin järjesteltyä kuin hallittu ja siisti sisustus. Hillittyjä värejä joka paikassa, mutta pääasiassa valkoista, mustaa ja harmaata, että näyttäisi asioiden olevan hallinnassa siististi pinossa, vaikka todellisuus sanoo muuta.

Kun tietää, mikä on kaunista, meneekö sitä kohti vai vaan jää miettimään, mitä pitää kauniina ja miksi?

Kun yrittää olla, että jollakin, mitä asettaa johonkin, on väliä eli sommittelee ja viikkaa.