Woman created by a man. Rene Gallimard was known and loved by a perfect woman.
David Cronenbergin elokuva M Butterfly on tarina ranskalaisesta virkamiehestä, joka rakastuu kiinalaisen oopperan esiintyjään Maon kulttuurivallankumouksen aikaan Kiinassa. Kiinalaisessa oopperassa perinteisesti miehet esittävät naisia, ja Gallimard uppoutuu fantasiaan täydellisestä naisesta; oopperalaulajan rooli jatkuu lavan ulkopuolelle, mikä sopii hänen vakoilijan rooliinsa. Puccinin ooppera Madame Butterfly on elokuvan punainen lanka, ja katkeruus länttä kohtaan on suurta. Kiina on kuin nainen, jonka länsimainen mies viettelee, alistaa, pettää ja jonka valkoinen mies ryövää; kenties tästä johtuu logiikka ja oikeutus kohdella valkoista miestä samoin. Hän on houkka ja helppo nakki.
Oopperalaulaja uskottelee olevansa raskaana ja saaneensa Gallimardin lapsen. Juoni, joka on vakoilukoneiston keksimää, on kuin vitsi ja Kiina leikkii valkoisella miehellä. Kiina leikkii myös kiinalaisilla kuin tinasotilailla. Oopperalaulaja joutuu kaivoksille, koska kaikista taiteilijoista tulee valtion vihollisia, joiden on opittava, kuinka Kiinan tulevaisuus löytyy kaivamalla Kiinan maaperää. Kaivoksilla kuuluu kaiuttimista, kuinka taiteilijat ja älykkäät ovat vieraantuneet kansasta ja siksi he ovat kaivoksilla. Raadannan jälkeen heidät lähetetään palvelemaan uutta yhteiskuntaa, jonka he hylkäsivät. ”Four Os: Old thought, old culture, old customs and old habits. Hard labor will cleanse you of these evils and transform you into citizens of the future. Meditate for the future as you work” kuuluu kaiuttimesta kaivoksella.
Palatessaan Ranskaan vuoden 1968 vallankumous https://www.ebsco.com/research-starters/history/french-students-and-workers-rebel-against-political-order otti askeleitaan. Elokuvassa harmitellaan, kuinka kaikilla on Maon punainen kirja ja kuinka Kiinan vallankumousta ihaillaan. Oopperalaulaja palaa Gallimardin elämään, Buttefly on siltikin vain vakooja. Gallimard joutuu oikeuteen. Häntä epäillään asiakirjojen vuotamisesta Kiinalle ja kumpikin joutuu oikeuden eteen ja Gallimard vankilaan. Butterfly karkotetaan takaisin Kiinaan. Se, ettei Gallimard tiennyt tai kyennyt tunnustamaan, että Butterfly esitti naista myös tosielämässä, on kivuliasta. Butterfly oli täydellinen nainen, Song Liling, joka saapuu oikeussaliin miehenä puku päällä.
On vaikea kuvitella, kuinka pitkälle vallankumous menee alistamisessa ja nöyryyttämisessä. Elokuva alkaakin kuin tavallinen tarina, jossa naimisissa oleva virkamies käy vieraissa ja pettäminen on melko normaalia. Mies kuitenkin rakastuu. Kuuntelulaitteita löytyy mattojen alta virastossa. Vakoilu on tiedossa oleva toimintatapa, kehenkään ei voi luottaa. Luottamuksen pettäminen on kaiken surun alku ja kääntyy hurjuudessaan vitsiksi Ranskassa, jossa on vaikea uskoa, ettei Gallimard tajunnut naisen olevan mies.
Gallimard esiintyy vangeille panopticon-tyyppisen vankilan keskellä, jossa vangit katselevat parvilta alaspäin, kun Gallimard muuntautuu meikillä Madame Butteflyksi ja lopuksi tappaa itsensä vetämällä kaulaansa syvän haavan.
Tässä hetkessä elokuva on edelleen kiinnostava, mitä pettäminen tarkoittaa ja kuinka syvää se voi olla. Valehtelun ja manipuloinnin taito ja taide viedään oman edun tavoittelussa hyvin pitkälle, eikä ihmishengellä ole muu kuin välineellinen arvo. Välineellisyys on kiinnostava arvo vallankumouksessa, politiikassa ja rakkaudessa, onko jotakin muuta kuin välineitä, kun puhutaan suhteista maiden ja ihmisten välillä? Oopperalaulaja puhuu, kuinka hän on Gallimardin orja rakkaudessa. Suhteissa alistamalla käytetään valtaa, koska se on ikivanha tapa, josta ei pääse ja siksi vallankumoukset syttyvät? Ehkä siksi Mao oli ja on myös Euroopassa ihailtu. Hän pyrki ikivanhoista tavoista ja ajatuksista puhdistamaan Kiinaa ja se koettiin hyväksi myös Euroopassa ilmeisesti.
Näin juuri graffitin, jossa luki Eläköön Mao! Elokuvan yhteys tähän päivään on kiinnostava. Kulttuurivallankumous siis tekee vaikutuksen yhä totaalisella porvariston tuhoamisen ajatuksellaan ja työväen diktatuuriin pyrkimisellä. Ajatuksen tasolla ehkä houkutteleva väkivaltainen fantasia. Reaalimaailmassa toteutettuna kärsimysnäytelmä, jonka kammottavuus ja vaikutukset kiinalaisiin, heidän historiallisiin esineisiinsä ja yhteiskuntaan ovat olleet puistattavia. Kun ajattelee Kiinaa nyt, tulevaisuus todella on kaivannaisissa, mutta kuinka voi proletaarin diktatuuri? Se hallitsee markkinoita ja vakoilua. Vakoilu, valehtelu ja pettäminen ovat hyvin humaaneja asioita, joista tragediat saavat alkunsa. Uhrien kohtalo on kammottava. Onko vallankumouksen kammottavuus hyväksytty Kiinassa, että asiat ovat menneet kuten pitikin? Vallankumous vallankumouksen jälkeen ja tehtaat vapauttavat Kiinan, mutteivät kiinalaisia. Vastaan taistelu on melko turhaa, vaikka yritystä toki on ollut Tiananmenin aukiolla. Ovatko kiinalaiset oman maansa vankeja ja orjia eli historia toistaa itseään? Orjuuden väistämättömyys ja ajatus orjuudesta johtaa orjuuttajan halveksuntaan, kuten länsimaisiakin pidettiin, orjuuttajina. Mitä kolonialisti Ranska oli Indokiinassa ja monessa muussa paikassa. Kiinan logiikan mukaan länsi ansaitsee tulla orjuutetuksi aivan kuten nainenkin.
Mies on parempi nainen, on varsin tuttu ajatus ja valehtelun taituruutta. Olen miettinyt, miten hyvä, parempi ja nainen määritellään tässä universumissa. Naiseuden esityksen äärimmilleen vieminen on miehelle parempaa naiseutta tapauksessa, jossa miestä palvotaan, ultrafeminiinisyys on yhtä kuin nainen, koska unelma ja kuvitelmat on ihana elää tosiksi. Naisen muodot, pehmeys ja hellyys, feminiininen hauras olemus ja käytös kuin langennut, mutta leidi. Suhde voi olla esitys, jossa on alistunut ja alistaja. Elokuvassa tosin tulee selväksi loppua kohti, kuka alistaa ketä. Vietelläkseen miehen nainen sanoo olevansa tämän orja ja vallassa, mutta kerää tietoja mieheltä, kuinka Yhdysvallat keräävät ja ryhmittävät joukkojaan Vietnamissa. Länsi-inholla on hyvät perustelut ja ymmärrettävää on molemminpuolinen epäluottamus.
Mitä rakennamme nyt, Architecton kysyy? Mitä on jäljellä rakentamisen kulttuurista? Millaista kulttuuria teemme ja ylläpidämme, jos ylläpidämme, niin mitä, ulkoisia puitteita? Putkistoissakin on tekemistä. Miksi rakennusten elinikä tällä hetkellä on 40-50 vuotta, joskus, varsin usein, ei sitäkään, varsinkin home-Suomessa? Millaista merkitystä tällainen rakentaminen luo ja sisältää verrattuna rakennuksiin, jotka ovat olleet pystyssä 1400 vuotta, enemmän tai vähemmän? Merkitys tosiaan voi olla käytännöllinen ja kertakäyttöinen, merkitys olemassaolosta tulee näkyväksi rakentamisessa ja rakennus on merkki. Mikä luo merkityksen ihmiselle ja on tässä hetkessä tarpeellista, on siinä mitä teemme. Että olemme ikuisia, meistä jää jälki, elämällä on ollut merkitystä, jonka joku huomaa. Miten muuten määritellään, mitä on rakennettava? Joku taho sen päättää. Turhamaisuudella on siinä iso osa.
Katsoin toisen kerran Architectonin, ehkä olen niitä, joita ei pitkästytä katsoa kivivyöryä rinnettä alas, räjäytyksiä kivilouhoksilla ja kivimurskaa pomppimassa liukuhihnalla matkalla rakennusmateriaaliksi. Kauneus, joka on luonnonkivessä, on dokumenttielokuvan maalauksellisuuden ydin ja romantiikassa, ihmisen kaipuusta katsella maisemaa, vuoria kaukaisuudessa ja haaveilla suuruudesta, löytää sieltä tarvitsemansa, saada haluamansa. Vuoret, jotka näyttävät voittamattomilta ja ihminen jyrsimässä niiden rinteitä penkereiksi, vuoria materiaaliksi rakenteisiin. Ihmisen pienuus ja kaipuu suuruuteen, kyky kuvitella ja valjastaa luonto että työvoima, on ollut melkoinen yhdistelmä, orjuutusta ja riistoa, kauneus, jonka nyt näemme vanhoissa rakenteissa. Ihminen aikaansaa kaunista ja rumaa rakentamalla. Ns. kauneuden aikaansaaminen vie aikaa ja rahaa, ehkä enemmän osaamista, näkemystä ja työvoimaa. Kauneus ja rumuus ovat puheissa nykyäänkin vastakkainasettelu. Miksi rakennamme rumaa, kun voisimme tehdä kaunista, mikä ruman funktio on? Valitse ruma ja sille löytyy selitys. Kaikki on ajateltu tehokkuuden kautta ja mahdollisimman suurien voittojen tavoittelemiseksi. Arkkitehtuuri on omiaan luomaan mahtavan ihmisen.
Silmä kaipaa yksityiskohtia, joita arkkitehti ihailee ja tutkii sormin raunioilla. Arkkitehti sanoo suunnitelleensa Milanon keskustaan pilvenpiirtäjän betonista ja se on täysin merkityksetön rakennuksena nyt ja tulevaisuudessa, tekele verrattuna yhteenkään vanhaan temppeliin tai vuoreen. Milanon keskustaan, of all the places ja hän inhoaa betonia. Mitä teemme sellaista, millä on historiallista merkitystä? Tai onko historiattomuus sitä kuuluisaa ajattomuutta? Mikä on ikuista muu kuin kivi, mineraalit ja liike? Ajattelemme paljon, mitä jätämme jälkeemme, mutta mikä on lopputulos?
Mitä jää jäljelle meistä, on kysymys usein, kuten myös Architectonissa, Purettavat rakennukset ovat romua. Architecton katsoo antiikkista vanhaa rakennuskantaa ihaillen ja halveksii täysin uutta, joka tulee ja menee. Italiassa on vanhaa jäljellä, että maata voi kutsua eläväksi museoksi, elokuvan arkkitehtia ottaa raskaasti kupoliin nykyihmisen vauhti ja tyyli tehdä asioita, johon hän myös työssään ottaa osaa. Architecton keskustelee mielestäni myös elokuvan The Brutalist kanssa. En tiedä, miten tietoisesti, mutta materiaalien tunnun kaipuu ja arkkitehdin konflikti rakennuttajan kanssa lienee yleistä? Yleisöllä ainakin on paljon mielipiteitä rakentamisesta nykyään: ohuet seinät, ikkunattomat makuuhuoneet, tunnelimainen asuintilan suunnittelu, ahtaus, vähän kaappitilaa, liikaa yksiöitä ja harmaita laatikoita jne. Laatu ei ole ensimmäinen kriteeri, koska se maksaa. Sijainti, nopeus, brändi ja hinta ratkaisevat paljon. Tila on kallista. Jos näyttää luksukselta, olematta kestävä, muistutus ja muisto, mitä se on? Kulissi.
On vaikea lähteä hakemaan muutosta nykytyyliin, betoni-teräs-lasitorneihin ja kunnianhimoon, joka keskittyy talon korkeuteen, julkisivuun ja hulppeuteen, kuten Jeddah Tower Saudia-Arabiassa, jonka valmistumisaika on arvioitu vuoteen 2028 ja korkeus yksi kilometri, ensimmäisenä maailmassa. Mitä kaikkea täytyy ottaa huomioon tällaisen rakentamisessa? Pelkästään säänilmiöt ovat salamoineen ja tuulineen hurjia. https://youtu.be/FqK74-cTyvc?si=UVD0g3trtbhEOCTS Arabit ovat kunnostautuneet massiivisin rakennusprojektein. Heillä on varallisuutta tehdä mitä mielikuvituksellisimpia ja suureellisimpi rakennuksia maailmassa. Eniten ihmetyttää koko-fetissi ja wow-arkkitehtuurin vieminen potenssiin kymmenentuhatta. Elämme huvipuistomentaliteettia. Arabiemiraatit plus Saudi-Arabia ovat luomassa luksuksen keskittymää. Nykytaiteenkeskukset ovat useimmiten niitä, joihin erikoisuus ja kokeellisuus rakentamisessa keskittyy ja wow:ta on oltava yleisöjen houkuttelemiseksi. Tunteita herättävä asia, millaisia rakennuksia saamme. https://youtu.be/tdxELnuPfdE?si=UYeyp1MApKawLrd2ohjaaja Viktor Kossakovsky kertoo elokuvasta ja aiheesta. ”Elämme sokerin ja sementin aikaa.”
Materiaalien ja luonnonvarojen ehtyminen huolettaa dokumentin vanhaa arkkitehtia, kun hän istuu puutarhassaan ja kaksi robottileikkuria leikkaa ruohoa. On tietenkin ajatuksia herättävää katsoa droonin kuvaamaa filmiä, ylhäältä, ihmisetöntä kaupunkia Ukrainassa, jonka talot on pommitettu, mistä elokuva alkaa ja kiven tietä taloksi. Pommitetut talot täytyy purkaa Syyriassa, Palestiinassa ja Ukrainassa. Kun infrastruktuuri on täysin tuhottu, massiiviset projektit odottavat tekijöitä. Ihminen on melkoinen muurahainen ja nostelee suuria lohkareita. Ihmeellisimmät ovat kivilohkareet, jotka on leikattu tuhansia vuosia sitten ja voi ihmetellä, kuinka se on tehty. Voi kävellä veistosmaisen lohkareen ympäri ja tutkia sitä, millä se on tehty, mitä kivelle on tehty. Se on kuin itse aika. On työlästä kottikärryllä koota kiviä puutarhaan ja tehdä ympyränmuotoinen alue. Työlästä. Ympyrän sisään tulevat koira, hevonen ja ruohoa.
Joko kaikki ovat nähneet sen, trilogian viimeisen osan? Kieslowski on hiukan kuin Vivaldi, järjettömän hieno, mutta sellaisena, suitsutettuna kulunut joillekin ehkä liian tunteikas, eikä tarvetta käydä enää läpi? Minusta paluu vanhaan hyvään on aina mukavaa ja kiinnostavaa. Muutos elokuvassa ja ajassa on niin radikaali ja sitä myös Kieslowski tutki, että tartun kirjoittamaan väritrilogian osasta Punainen. Kielenä ja paikkana on Ranska. Trilogia ja Ranska ovat poliittinen, historiallinen, tunteellinen ja traaginen, mystinen ja kaunis. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo, kuinka ne toteutuvat ihmisten sotkuisissa elämissä? Kauneus on kenties ylin arvo ja rakkaus. Rakkaus, sen menettäminen, vaikeus rakastaa, rakastaako hän toista, petetyksi tuleminen, luopuminen ja anteeksianto toistuvat Kieslowskin elokuvissa.
Eurooppa ja sen myrskyisä 1900-luku nähtynä yksilöiden kohtaloiden kautta on Kieslowskia ja ajatella, mikä muuttuu, mitä ovat nämä sattumanvaraiset kokemukset, mitä ne kertovat Euroopasta, mikä on tapahtuva muutos ja minne Eurooppa on menossa. Väritrilogian poliittisuus on silti kuin sivujuonne, peruskivi kuitenkin, jonka päälle asiat tapahtuvat ja ihmiset sinkoutuvat, elokuvien ihmiset sattuvat paikalle, kun jotakin tapahtuu. Eurooppa on poliittisten mullistusten kenttänä vertaansa vailla ja loputtoman kiinnostava, henkilökohtainen turistikohde. Mullistukset ovat kuvauksellisia, sankarillisia ja jatkumon lailla historiaamme, mutta myös kammottavia, kuolettavia ja epätodellisen hulluja. Kansannousut, vallankumoukset ja sodat, joissa ihmiset joutuvat jalkoihin, ovat arkipäivää ympäri maailmaa, Eurooppa taas on vaikutusvaltainen mullistaja ja eurooppalaisena Kieslowski katsoo Eurooppaa, sen kauheutta ja kauneutta kuin sivustaseuraaja ja ihailija. Ihmisiä hän ei tuomitse. Kun diktatuurit kaatuvat, mitä sitten tapahtuu, se on Kieslowskin historiaa. https://fi.wikipedia.org/wiki/Krzysztof_Kie%C5%9Blowski
Itse katson Kieslowskia osittain nostalgiasyistä, osin elokuvien monitasoisesta taidokkuudesta johtuen, tapa, jolla tarinoita kerrotaan ja elokuvallisesta kauneuden kaipuusta, mikä 90-luvulla tuli lakipisteeseen, kauneus elokuvassa. Kieslowski on melodramaattinen ja kauneus on kokemuksen ytimessä.
Veronican kaksoiselämä oli 90-luvulla menestys ja mieleenjäävä, aivan kuten väritrilogia eikä ysärikauneus ole kulunut, se pitää kiinnostavuutensa, viehätyksensä ja syvyytensä. Elokuvat, jotka eivät ole taustamusiikilla pilattuja, vaan ymmärtävät hiljaisuuden ja äänien eli äänimaiseman hienovaraisuuden ja eurooppalaisen klassisen musiikin. Mölyn maailmassa se on arvokasta. Mietinkin, mikä kuvassa ja tarinassa on niin onnistunutta, että teoskokonaisuus on puhutteleva, yksityiskohdat ja koettelemukset, jotka koskettavat eurooppalaista. Rapistuneisuus, jossa kauneus asuu, syntymä ja kuolema, joka täytyy hyväksyä. Mitä minussa teos puhuttelee muuta kuin muistoja, elettyä aikaa ja kaupunkikuvan muutosta, jossa ennen mainoksia oli niin niukasti, että kaipaa sellaiseen. Yksinkertaista ja monimutkaista yhtäaikaa, että on vaikea kuvailla ilman latteuksia. Vanhan ja tulevan, menneisyyden ja tulevaisuuden omituisuus ja yllätyksellisyys, yht’äkkisyys ja katoaminen. Äsken jotakin oli, seuraavassa hetkessä se jokin on poissa. Mikä uusi tulee tilalle, kun jää kaipaamaan vanhaa niin kovin?
Nuori Valentine poseeraa mainosta varten. Mikä nuoren naisen kuvassa on se, mihin Kieslowski katsoo, sivuprofiili on sama, johon elokuva päättyy, kun Valentine selviytyy onnettomuudesta Englannin kanaalissa, jossa oli matkalla Brittein saarelle. Valokuvaaja sanoo, näytä surulliselta mainoksen kuvauksissa, mallina olo on myös näyttelemistä. Punainen valtava mainos on verenpunainen tai mullistuksenpunainen. Vanhan ja nuoren elämä kiinnostaa Kieslowskia, niiden vertailu. Kieslowski aivan kuin ennustaa hurjia aikoja myrskyllä, tietää ja tuntee Euroopan ja ihmisen, tietää, että mullistuksia on tulossa ja vain muutama selviytyy. Henkilökohtaiset tragediat ja katastrofit ovat Kieslowskille niitä, jotka liikuttavat katsojaa ja tarinaa. Ne ovat todella koettavissa olevia. Kieslowski pääsee lähelle.
Punainen viittaa tarinassaan muutokseen, joka on tulossa, puhelinten kautta. Muutos on aina tulossa. Vanheneva tuomari, joka asuu yksin vanhassa talossa ja kuuntelee salaa naapureittensa puheluita, on elokuvan hiljaa sykkivä sydän ja on kuin nähnyt ihmisyyden syövereihin, haluaa katsoa yhä uudestaan johonkin, minkä tuntee hyvin. Tuomarointi on tehnyt hänestä kyynisen, mutta hän tuntee oikean ja väärän ja on kiinnostunut ihmisten valinnoista ja miksi he valitsevat niinkuin tekevät ja mitä heille tapahtuu.
Mies pettää vaimoaa ja salaa kuuntelemalla naapurista paljastuu rikas huumekauppias, jolla on varaa ostaa matkapuhelin, jota ei voi kuunnella. Vanha tuomari miettii, mitä tekisi, jos olisi he, joita vakoilee. Hänkin heittäisi kiviä salakuuntelijan ikkunasta, kuten käy, kun hän paljastaa vakoilevansa kaiket päivät. Irene Jacobsin esittämä nuori nainen Valentine törmää autollaan tuomarin koiraan, josta tämä ei tunnu välittävän. Myötätuntoinen nainen tupsahtaa tuomarin elämään tuodessaan koiran ja kysyy, mitä sille tehdä. Tee mitä haluat, on vastaus. Kuinka rakastaa ja onko rakastanut? Koira on vain koira. Kuinka saada vastatakkautta? Kuinka asiat ja ihmiset vaikuttavat elämien kulkuun muuten kuin radikaalisti? Miten ja mitä tuntea sekamelskasta, jonka ihmiset aiheuttavat, jota kuvaa kirjojen heittäminen ilmaan ja niiden keräily maasta. Kuinka ihmiset pettävät ja kohtelevat toisiaan, mitä sattuma saa aikaan, kaiken, on tutkimuksen aihe elokuvassa. Välittääkö koirasta yhtä paljon kuin ihmisestä? Onko välittäminen itsekästä lähtökohtaisesti, omista tarpeista lähtöisin vai pyyteetöntä? Ilmeisesti hyvin harvoin. Tekeekö ihminen asioita liennyttääkseen omaa syyllisyyttään? Rakastaako hän edes itseään?
Elokuva seuraa nuorta rakastunutta miestä, jolle selviää, että nainen pettää häntä. Mies on myös lakimies, joka hylkää koiransa tienvarteen mennessään tolaltaan petetyksi tultuaan, mutta käy hakemassa sen takaisin. Välillä miettii, onko kyseessä yksi ja sama henkilö, jossa yritetään ymmärtää tuomaria nuorena ja hänen suhdettaan ihmisiin, kuinka ihminen muuttuu kokemustensa johdosta. Kuinka ihminen ajautuu yksinäiseksi muiden elämää seuraavaksi erakoksi?
Samat kysymykset ovat universaaleja ja toistuvia, ihmisen halut ja tarpeet ovat lopulta muuttumattomia ja pysyviä, aivan kuten tapahtumat elokuvassa, näin on käynyt ennenkin ja tulee käymään aina. Tuomari seuraa ihmisiä kuin teatterissa, jossa hän aiemmin kävi ja näyttää paikkansa naiselle. Sekin on kuin piilossa. Pettynyt rakkaudessa ei voi enää kiintyä yhteenkään naiseen. Kaikki toistuu yhä uudestaan ja ihminen voi seurata tätä peliä kuin vanha mies tekee tuomarin viisaudella. Mitä ihmiset tekevät ja mitä he voisivat tehdä toisin, kuinka he valitsevat tehdä, mitä tekevät? Kaikesta syntyy tarina, traagisuus seuraa joka riippuu yllä.
Mistä punainen tulee? Itsestään selvä viittaus tunteiden voimakkuuteen vai teatterin tuolien ja hienon Jeepin väri? Kieslowski taituroi helpon ja monimutkaisen välillä. Kaikki ei ole miltä näyttää ja miltä mikäkin näyttää riippuu katsojasta. Kuinka tunteet vaikuttavat päätöksentekoon ja valintoihin. Kuinka välinpitämätön muiden tunteille on oltava ja kuinka tukahduttaa omansa? Kieslowski käy tätä läpi yhä uudestaan, aivan kuten kaikki. Kuinka ymmärtää tunteita? Mikä on hyvä ihminen, kuinka ihminen rakastuu, rakastaa ja sitten rakastuu toiseen, mitä rakkaudelle ja suhteelle toiseen tapahtuu? Mitä petetylle käy ja kuinka hän tuntee, käsittelee tunteitaan ja pääsee yli kaipuusta toiseen? Tai siitä, ettei aivan kuin tuntenutkaan toista? Kuinka joku voi tehdä näin? Kuinka paljon laittaa itseänsä peliin ja millaisia jälkiä pettämisen kokeminen jättää?
Tuomari nauttii väärintekemisestään, kuten hän tietää ihmisten yleensä nauttivan. Tavatessaan hyvän ihmisen, hän päättää kertoa tekemisistään poliisille. Hän vaikuttaa aluksi epäuskoiselta, onko sellaisia. Ehkä Eurooppa vertautuu vanhaan mieheen, joka salakuuntelee naapureitaan ja jonka koira jää auton alle. Pelastautuminen voi olla Jeesuksessa tai sattumanvaraisuudessa.
Pitäisikö meidän tapella turhamaisuutta vastaan? Tapella? On niin monta aihetta. Ehkä pohtia turhamaisuuden tarkoitusta.
Silleen for now, fuck that shit. Vittu, mikä runkkari. Hei Väinämöinen, onx sulla viinaa?
Luokse on pitkä matka. Huomaan, paitsi jos jotakin tarvitsee, mutta miksi? Jonkunlainen kylmyys ehkä vaivaa. Tarve katsoa alaviistoon ja inhota, väli ihmisten välillä. Välimatka.
Mahoja on kaikenlaisia. Näkyviä, ulostyöntyviä, pullottavia lähinnä, pyöreitä keskellä ihmistä kuin kupla. Ne kurottavat jonnekin, työntävät ihmistä, kunnes jalat eivät kanna ja hän kaatuu. Navatkin ovat kaikki yksilöllisiä. On syviä ja vähemmän syviä.
Ajattelin, on joulunjälkeinen aika. Se tulee aika äkkiä, melkein heti seuraavana päivänä. Rappujen juureen pudonneen piparin voi pudottaa alempaan kerrokseen ja katsoa, miten pieniksi palasiksi se menee. Pieni mäjähdys, kuivaa hiekkaa, tomusokeria, vaaleanpunaista, valkoista ja sinistä. Istun rappukäytävässä, valot sammuivat juuri. Ihmiset kävelevät ohi, ylös ja alas. Kukaan ei sano mitään.
Majakollektiivi Timanttimetsä 