Ihmiset, jotka harrastavat paljon seksiä, saavat kaiken.
Ihmiset, jotka kieltäytyvät, saavat kaiken. Sattumanvaraisten lausahdusten vyöry tukahduttaa vastaansanomisen. Jää miettimään, ovatko ne viisauksia tai lainkaan sattumanvaraisia perustuen tietoon ja kokemukseen?
Minkä kaiken? Kaiken sen, mikä tekee elämän. Se tulee luo ottamalla riskejä. Enpä tiedä, riippuu niin monesta asiasta. Kenelle ja mille haluaa sanoa mitäkin.
Tehdä elämä sanomalla mahdollisimman paljon kyllä, on siis hyvä idea? Mille sanoisin ei.
Ajatukset ja huulet kiinni löytää rauhan ja välttää kaaoksen. Kieltäytyminen voi olla myös sysäys kaaokseen. Ihmiset eivät pidä, kun heille sanoo ei.
A search for new form, akryyli, 50•35cm, 2025 Henna Timanttimetsä
Kiinnostavasti kirurgiasta on tullut taidetta ja jokainen haluaa olla performanssitaiteilija tai taideteos. “Kirurgia on seksiä, vai mitä? Pitääkö seksi korvata?” on kysymys ja miksi niin, miten? Onko seksi tulevaisuudessa passé ja luonnollisuus sen mukana? Taas yksi voitto taiteelle, sanoo taideteos, kun leikkausoperaatioperformanssin katsoja haluaa tulla leikellyksi yleisön edessä. Taiteilija janoaa kipua, on statement, joka jää pohdituttamaan, yhdyntäseksin jälkeinen maailma löytää nautinnon kivusta. Päästä syvälle ihmisen sisään ja koskettaa. Kivun kautta tunnetaan mielihyvää, mikä on pitkälle vietyä perversiota ja psykologiset syyt kivun ja nautinnon yhteydestä ovat loputtoman kiinnostavia. Ehkä siksi elokuva alkaa, kun äiti murhaa lapsensa, jota hän kutsuu olennoksi. Lapsi on uudenlainen ihminen, kehittelyn tulos, joka voi syödä muovia. Roskapönttöä syövä lapsi on äidille liikaa. Kaikki eivät pysty mukautumaan muuttuvaan ihmiseen, olentoon. Inho syö äitiä. https://youtu.be/v_bbLcJAHEo?si=K6zXw7hTe1XZ3Zxq
Hereillä katsellaan ja nautitaan, kun veitsi uppoaa lihaan. Päivä ei paista ja pimeässä tapahtuu salaperäisiä asioita. Äidin murhaaman lapsen ruumis avataan taideteoksena yleisön edessä. Teko ja alaston kuollut lapsi herättävät valtavasti tunteita, pohdintaa moraalista, tunteista lasta kohtaan ja kysymyksen, oliko niitä. Silti ihmiset tuntevat syvästi taiteen kautta ja taidetta ovat ihmiset aistittavina aistivina kohteina. Ihmiset esittävät tunteita oudoksi muuttuneessa, mutta hiukan tutunoloisessa maailmassa. Taiteen tekemisen tapa uppoutua prosesseihin kuin taivaallisessa tilassa erossa tavallisesta ja tämä ylellisyys on parempi tapa elää, omiin ajatuksiinsa ja mieltymyksiinsä kiintyneinä. Mikä on taidetta, kuinka teknologia ja ihmisen keho muuntuvat ready-made evoluutiossa, jossa syvyyttä ja merkityksellistä on upota lihaan? Ready-made ehkä siksi, että se viittaa elämästä taiteena ja ihminen kuvittelee kehittyvänsä tekemällä evoluution aktiivisesti itse itselleen.
Sinänsä leikkausteatteri on paluuta vanhaan. Yleisö on aiemmin historiassa voinut katsella kirurgisia toimenpiteitä ja ruumiinavauksia, taiteilijat ovat leikelleet ja maalanneet kuvia ruumiista, usein teloitetuista ihmisistä. Elämän ja kuoleman mysteeri löytyy ihmisen sisältä, vastauksia etsiessä ihmisestä tulee Jumalan kaltainen tai kuolema, döden mustassa kaavussa pelaten shakkia.
Parempaa ihmistä etsiessä tulee luoneeksi hirviön. Yleisölle avoimet kirurgiset teatterit ovat osa kiinnostavaa historiaa ja on vaikea olla ajattelematta ihmisen uteliaisuuden ja kauhistelun halun määrää, kun ei voi olla katsomatta. Ihmisen sisälmykset ovat katsomisen arvoiset, ilmeisesti myös hajuttomat ja eritteettömät tulevaisuudessa. On kenties normaalia inhota limaa ja verta, veri ja lima ovat meille likaisia. Nauttia katselusta ja leikattavana olosta on likaista, ehkä luonnollisella ehkä epäluonnollisella tavalla. Perverssiydet ja epäluonnollisuus kävelevät käsi kädessä, kenties, tai olla perverssi on normaalia eli luonnollista. Muutokset ajattelussa, mikä on normaalia ja mikä kuvottavan epänormaalia, luo uutta maailmaa muuttaen moraalikäsitystämme ja ainakin näennäisesti avoimempaa suhdetta kehoon. Kun ihmisten leikkely on kolletiivista toimintaa, yhteisöllistä ihmettelyä, siitä kuinka pitkälle voi mennä ja säilyä hengissä, se on kuin peli ja voittaja on performanssitaiteilija, eliittiä ja esiintyjä. Uskaltavatko ihmiset katsoa peiliin vai riittääkö, että muut katsovat? Kirurgiaa voi elokuvassa harrastaa myös yksityisesti, joten kehon välineellistyminen, aivan kuin ihminen olisi erillinen ruumiistaan, on itsenäisyyttä ja läheisyyttä. Kehon hallinta on yksilön käsissä.
Kiinnostava on muutos, arkemme, jossa kuolema on usein varsin kaukana ja leikkausteatteri kuulostaa etovalta että epähygieeniseltä, puhumattakaan hajusta, hyvin kaukaiselta. Elokuva ei ole kiinnostunut verestä. Kenelläkään ei näytä olevan paljoa.
Cronenberg kuvaa hyvin nykytaiteen janoa muuntua halutuimmaksi asiaksi, olla trendien ja halujen aallonharjalla, ollen siinä, mitä ihmiset milloinkin sattuvat janoamaan, mitä ihmiset katsovat ja kaikki se on seksuaalista. Yhdyntäseksi ei enää kiinnosta eikä herätä kiihottunutta ääntelyä, toisin kuin ihoon leikkautuva veitsi, joka menee luuhun ja sisäelimiin asti, aivan kuin ruumiin avaisi kirjana ja haluna on leikkiä elämän ja kuoleman kanssa. Taiteessa seksi, kuuluisuus, yleisön kosiskelu ja halujen vietävänä oleminen ovat keskeisiä pontimia tehdä mitään. Tulla nähdyksi taiteena, teoksena, joka muuntuu ihmisen halusta miksi tahansa. Useita korvia kehossa, tatuoituja sisäelimiä, joita keho kasvattaa lisää. Ihminen on muuntunut omasta halustaan asiaksi, jonka sisälle voi katsoa, katsoa elävää ja muuntuvaa sisusta, ihmistä, joka ommellaan kiinni tai jätetään auki, rajaa venytetään ja avohaavaa suudellaan kuin suuta. Kuollut lapsi silti saa surulliseksi. Suru koskettaa myös plastiikkakirurgiassa, suru siitä, ettei nuorene ja elä ikuisesti.
Päähenkilö kulkee mustassa kaavussa teatraalisesti ja muistuttaa välillä Bergmanin kuolemaa Seitsemännessä sinetissä. Pimeillä kujilla ihmiset leikkaavat toisiaan aivan kuin taaksejääneessä maailmassa, jossa huumekauppiaat myivät huumeita, heroiiniaddiktitit piikittivät ja prostituoidut myivät itseään. Enää ei haittaa, vaikka toiset kävelevät ohi kiinnostuneina vilkuillen, asennot ovat kuin yhdynnässä, se on kaunista ja taidetta, koska on hengenvaarallista pornoa.
Lihanleikkaus saa ihmiset voihkimaan mielihyvästä, ei, ihmeellistä kyllä, ole niin groteski näky, kuin voisi kuvitella. Se on melkein normaalia. Aivan kuten ennen on ollut kuoleman näkeminen, kuollut ruumis oli arkipäiväinen. Kauhistuttava toki, mutta tirkisteltävissä, ryöstettävissä ja hyväksikäytettävissä, aivan kuten keho on mielelle loputon tutkimuksen ja riiston kohde. Mielikuvitus on rajana, mitä sille voi tehdä ja mihin asentoon vääntää. Nyt katsomme kuolemaa tv:stä viihteenä, true crime kukoistaa ja uutiset kaukaa jostakin vielä ovat kaukana. Elokuvan pointti lienee, että kipu on etuoikeutettujen elostelijoiden huvia.
Nyt kun Frankensteinin hirviöstä ilmestyi uusi versio (2025) Netflixiin, kirurgia ja ikuinen elämä ovat edelleen kiinnostava aihe, mihin ihminen kykenee, millä lailla luomaan elämää ja kuinka pitkälle leikkimään itsetuholla? “In seeking life, I created death”. Mary Shelley 1797-1851 kirjoitti Frankensteinin synnytettyään kuolleen lapsen ja toivoi kykenevänsä herättämään sen henkiin, en tiedä tiedon värityksen asteesta… Hyvä pitkä elämä voi olla myytti, mutta kuka ei haluaisi kokeilla?
Frankenstein haluaa tuhota luomansa olennon, joka taas lähtee takaa-ajoon, koska ei voi kuolla. Viktor lyö luomaansa olentoa samoin kuin hänen isänsä löi häntä. Frankensteinin ja Cronenbergin yhteys on ihmisen kiinnostus ikuiseen elämään ja sitä kautta hirviöiden luontiin, koska ihminen on vain ihminen kaikesta nerokkuudestaan huolimatta, hyvin julma ja itsekeskeinen ja keskeistä on myös, kuinka vanhempamme vaikuttavat elämässänne, se mistä tulemme.
Elokuva perustuu löyhästi Arnošt Lustigin omaelämäkerralliseen kirjaan Darkness casts no shadow Pimeydellä ei ole varjoa ja oli Nemecin ensimmäinen pitkä elokuva. https://fi.wikipedia.org/wiki/Arno%C5%A1t_Lustig
Diamonds of the night on kahden pojan pakomatka natsien keskitysleiriltä. Juoksu kohti metsää aloittaa epätoivoisen matkan. Kummallakin on päällään pitkä takki, jonka selässä on kirjaimet KL konzetrationlager keskitysleiri. Takaa-ajajat ampuvat osumatta. Äänimaisema on raskasta hengästyneisyyttä, rämmintää ja ammuntaa. Musiikin puuttuminen pitkässä kohtauksessa lisää äänten tehoa, mitä toivoisi käytetttävän useammin, tapahtuman säestämättönyyttä. Antaa kuvan puhua puolestaan vaatii luottamusta. Mitä näytetään ja mitä ei, kuinka paljon hiljaiseksi koettua elokuvassa annetaan olla. Mustavalkoisuus lisää dokumentaarisuuden tuntua, mitä tehokeinoa Spielberg käytti Schindlerin listassa. Mustavalkofilmin erikoisuus on vahvat varjot ja kuinka vesi on mustaa. Musta puhuttelee ja siinä on sävyjä. Myös kaikki, mikä on rumaa, on kaunista, on mustavalkoisuudessa spesiaalia. Siinä on jotain historiallista ja syvää.
Mustavalkoista kuvaa katsoo kuin harvinaista taideteosta, paon konkreettisuus ja todellisuus tulee lähelle. Metsänpohjalla väsyneenä makaava poika leikkautuu kuvaan, jossa hän juoksee raitiovaunuun KL-takki päällä, kevyenä ja vapaana. Maalilla maalatun pitkän takin selkämys on kuin moderni punkahtava vaate ja poika kuin taideopiskelija. Kauneuden, ajan kulumisen ja todellisuuden epäsuhta, kammottavuus tulee tyhjyydestä, todellisista tapahtumista ja ristiriitaisuuksista, kun mustavalkoinen filmi on täydellistä ja todellisuus on kammottava, aivan kuin Euroopan kaupungit, jotka ovat nähneet paljon. Unelmana yksin vaellella kapeita katuja kuulostaa kivalta, mutta ihmisten puuttumiseen on syy, jonka jo tiedämme. Euroopassa voi tuntea historian painon kauneuden ja kauheuden. Matka tiheän soisen kuusimetsän läpi ja poikki on itse koettelemus. Pakolaisuus on myös hyvin eurooppalainen tapahtuma. Pakolaisuus on jatkuvaa, pakeneminen on loppumatonta. Vihollisia on kaikkialla, kehenkään ei voi luottaa. Euroopan historian voi esittää näinkin yksnkertaisin keinoin, vaeltava juutalainen, wandering Jew https://en.wikipedia.org/wiki/Wandering_Jew, on ollut myös Wagnerille aihe, kuten synkeät tai jylhät Keski-Euroopan metsät, joihin piiloutua ja joissa metsästää. Musiikin puuttuminen on enteellistä, tähdentävää ja painottaa olemassaoloa, vaivoin hengissä pysymistä, kehon jaksamista äärimmäisissä oloissa. Jatkuva kysymykseni on, miksi ihminen toimii kuten toimii? Mikä on näin laajan tuhon merkitys ja tarkoitus? Holokaustin järjettömyyttä on vaikea uskoa, että se toistuisi. Jotkut eivät usko, että se tapahtui, vähätellen historian ihmisen kyvykkyyttä massatuhoon. Atomipommi rakennettiin samaan aikaan. Kykyä kyllä löytyi. Mihin nykyihminen kykenee, saa karvat pystyyn.
Samantyyppinen tyhjässä kaupungissa vaeltelukohtaus on Roman Polanskin Pianistissa (2002), jossa pianisti itkien kulkee Gheton läpi. Jäljellä ovat vain matkalaukut, ihmisiä ei ole enää missään. https://youtu.be/rLgGA6XA7pY?si=mVh4hoY_u051Q-yJ.
Katujen ja raitiovaunun tyhjyys on unenomaista, epätodellista. Poika on yksin hengissä ja päätynyt harhailemaan. Legenda harhailevasta kuljeskelevasta juutalaisesta yhdistetään ikuiseen metsästäjään, joka on etsinyt samaa uroshirveä 500 vuotta. On olemassa käsitteet eternal Jew, wandering Jew ja eternal hunter, mitkä yhdistyvät Euroopan historiassa myös antisemitismiin. Nykyihmisen korvaan mielleyhtymät kuulostavat mielipuolisilta, mutta ihmisten metsästys ja elokuvan juoni on saaliin ja metsästäjien välinen juoksu. Ihmisten metsästys kuin huvina saa miettimään ihmistä kammottavana jumaluuteen pyrkivänä megalomaanina, joka päättää, kuka elää ja kuka kuolee. Antisemitismin nostaessa päätään, huomaa, että pinnan alla on asioita, jotka eivät ole kadonneet minnekään. Sattumaa on, kuka pelastuu, kenet metsästäjä löytää ja tappaa. Kuolemaa voi vain yrittää paeta, se roikkuu pään päällä. Jos putoaa kyydistä, jää metsästäjien armoille. https://www.erudit.org/en/journals/is/2013-v33-n2-is02038/1032693ar.pdf
Välähdykset muutamista ihmisistä kaupungissa, jotka ovat kuin tietämättömiä, mitä tapahtuu, he elävät, pelkoa tai epätoivoa ei näy heidän arjessaan. Toiveunta on tylsä arki, pehmeät vuodevaatteet tuulettumassa, kirkonkellojen sointi. Metsässä lintujen laulu ja kävely vanhojen puiden lomassa ovat harmoninen osa, jonkunlainen turva. Nuoren pojan jalat eivät meinaa kestää, aurinko paistaa kirkkaasti oksien läpi. Hyvin vähän sanotaan, eikä sanoilla voikaan mitään lisätä. Matka on pitkä eikä mitään takeita onnistumisesta ole. Avuttomuus ja tuntemattoman kohtalo on upota eurooppalaiseen suohon. Lupa ja halu tappaa ihminen eikä mikään estä, on ajan henki. Kyse on voittamisesta ja herruudesta, jonka edessä tuhotaan kaikki ja lopulta itse. Millainen Eurooppa olisi, jos toista maailmansotaa ei olisi tapahtunut, joskus mietin.
Euroopan itsetuho vaikuttaa jatkuvalta. Toisen maailmansodan jälkeisestä tuhosta selviytyminen on ihme, johon tarvittiin Yhdysvaltojen apua. Omahyväisyys kostautuu, kuten luottamus, että Venäjään voi luottaa, kun kehenkään ei oikein edelleenkään voi.
Majakollektiivi Timanttimetsä 