Kiinnostavimmat elokuvat ovat vinksahtaneita, vinksahtaneisuus on realismia, jonka haluamme kieltää. Kiiltokuvat ja sapluunajuonet ovat se, mihin pyritään, kun tehdään kassamagneetteja, helppoja maaleja ja rahaa. Mitä hullumpi skenaario, se ei tietenkään aukene kerralla välttämättä, koska elokuvat eivät parhaimmillaan ole kulutustavaraa. Tosin moni blockbuster on täysin outo ja kuviteltua seikkailua, joten mikä on vinksallaan taiteellisesti, on hyvä taloudellisesti, mutta huono taiteellisesti ja vinksahtanut taide ei niinkään ole hyvä, koska se on pitkästyttävää?

Aukeneeko elämä muuten kuin halujen kautta? On ollut kammottavaa seurata elokuvan muuttumista vaaleanpunaiseksi mössöksi ja hömpäksi, joka ei tietenkään loukkaa ketään eikä myöskään halua herättää vaikeita tunteita, muuten kuin kyllästymistä, että olipa kalliin ja ylimuokatun näköinen tekele, kuinka hienosti tehty, olipa paljon erikoisefektejä ja jotenkin mainosmainen kokonaisuus, mutta hyvännäköistä kuvaa. Mitähän ostaisi, nyt kun elokuva ja tv on myös ohjelmien osalta valjastettu palvelemaan myyntiä? Kanavilla on samat elokuvat ja mainosmainen tekeminen on vaikuttamista. Kaikenlainen taiteen näköinen herättää jotakin tunteenomaista, pettymystä, innostusta tai kiinnostusta, miksi tämä on tehty, kuka tätä halusi. Taiteen ääripäätä haluaa kovin harva. Kuka haluaa tulla häirityksi omituisilla kuvilla? Kauneus on päivän isoimpia juttuja, mutta pyrkimys on yhtenäiseen ilmeeseen ja samuuteen. Yksinkertaisuus voi tosin olla monimutkaista, The Beast yrittää ja onnistuu luomaan elokuvaa itseään myös tutkivan teoksen. Erottumisen ei pitäisi olla vaikeaa, mutta haaste se taitaa olla. Riskejä pelätään, koska menetykset ovat ilmeisen suuria. Toisaalta häiritsevyys kuvassa on se, mitä haetaan, jotta saataisiin näkyvyyttä, kiinnostavia ristiriitoja, voiko olla oma itsensä tekijänä, kun omaperäisyys ei myy, mutta oma itse on hyvä olla – on slogan. Ei ole ihme nykyään tehdään vanhoja elokuvia uudestaan, kuten Running man. Onko niissä korkea onnistumisprosentti? Eipä taida olla. Joten The Beast aukenee jonakin näkymättömänä voimana, kuin supervoimana tai mutanttina, joka jahtaa ihmistä.

Elokuvat on siitä kiinnostava taiteenmuoto, että niitä katsovat lähes kaikki. Massakulutustavarana se on valtavan suuri vaikuttaja moneen asiaan, myös tulevaisuuden ennustajana ja peilinä, lähihistorian ja tulevaisuuden kuvittajana, kokeilualustana tuoden lähelle ihmisen kehityksen tai kehittymättömyyden, ne vialliset tyypit ovat edelleen elokuvien suola, elokuva toimii ajattelun monitasoisuuden ja psyyken kuvaajana, kamppailun hyvän ja pahan välillä, jota käymme somessa ja lehdissä läpi joka päivä. Elokuvilla on viihteellinen arvo, yksinäisyyden lievittäjänä, elokuvat ovat seuraa ihmisille, joille ei puhuta tai tapahdu mitään, ihmisyyden kuvana, nykyajan pyörteessä ja vauhdissa vertaansa vailla oleva toden ja epätoden alusta ja ihmisyyden tutkija, siksi on tärkeää, että elokuvaa tehdään ja se on monimuotoista, myös hidasta ja vaikeatajuista. Tuen toivoisi menevän sellaiselle elokuvalle, joka ei tuota välitöntä rahallista arvoa. Ranskassahan on vahva tuki kokeelliselle elokuvalle, heillä on taiturimainen historia ja syvä osaaminen, ilman kikkailua ja yleisön kosiskelua toiminut elokuvakulttuuri, hyvin itsellinen ja ranskalainen, he eivät imitoi muita, muut imitoivat ranskalaisia, josta Suomi voisi ottaa mallia, koska nykyinen massapaska ei tee vaikutusta ja itse en puolustaisi enkä tukisi nykyistä suomalaista elokuvaa ollenkaan, jos idiootti-slapstick on se, mitä halutaan tehdä ja tukea.

Ensikatsomalta vinksahtaneista ei ehkä saa otetta ja katson saman elokuvan useaan kertaan löytääkseni monikerroksisuudesta ja valtavasta määrästä tietoa, mitä elokuvaan mahtuu, pinnan ja sisällön, ajan ja ihmisen, teknologian ja ihmisen suhde yhtäaikaa, ihminen kuvassa ja kuvana, naisen olemusta ajansaatossa, jähmettynyttä kuin nukke, kuten The Beast (2024) tutkii ja kuvaa, vanhasta nukketehtaasta nykyajan kävelevään ja puhuvaan ihmisenkaltaiseen mustaihoiseen robottiin. Kysymys on, mikä on the beast? Vinksahtaneet ovat kenties harvinaisia ja pelottavia, pelko on aina läsnä, varsinkin sellaisella intensiteetillä kuin tämä teos tekee ja tässä ajassa, hyvin olemassaoleva jatkuva peloissaan olo ja hämmennys, kuinka oma itse sopeutuu, otetaan vastaan ja pärjää. Kuinka olla omassa paikassaan ja liikkua siinä. Elokuva alkaa kohtauksella vihreällä taustalla seisovasta näyttelijästä, jota jahtaa joku. Nukketehdas palaa ja ihmiset hukkuvat mukana. Kuvat vanhasta Pariisista tulvan aikaan kertovat täydellisenkin olevan luonnon varassa, silläkin on pelättävää. Erikoisefekteillä luodaan elokuva, jossa ihmistä tarvitaan eläväksi nukeksi kohtaamaan jotakin pelottavaa yksin, ohjaaja ohjaa näyttelijää toimimaan oikein ja jotta elokuvassa olisi oikea ihminen kaiken muun keksityn keskellä.

Elokuvassa mies on tunteva, ja kipuileva olio ja nainen lipuu ajassa yrittäen olla mahdollisimman itsellinen ja sopeutuva, koska on pakko ja rangaistukset ovat tuntuvia, jos esittää ääneen liikaa tunne-elämäänsä ja ajatuksiansa, on liian suuri. Kaikesta rangaistaan, myös siitä, ettei halua miestä, joka haluaa hänet. Poikkeavuus ja tunteiden esittäminen on etuoikeus, johon ei monellakaan ole varaa. Ymmärtäminen voi olla vaikeaa, mikä on tällaisen toiminnan tarkoitus, mutta yrittävä palkitaan, ehkä tai sitten kaikesta yrittämisestäkin saa turpaansa. On kuorittava pintaa, sitä josta pidämme niin kovin, koska on kuormittavaa, ellemme pariudu, löydä toista ja poraudu ihmisen kompleksisuuteen. Pariutumisen pitäisi olla helppoa, nykyajan stalkkaava mies tekee sen vanhaan tyyliin ottamalla naisen, koska hän kokee sen oikeudekseen, eikä osaa muuta. Aikuinen neitsyt on nykyään hävettävä asia. Mistä on oikein kysymys, on tämän elokuvan kysymys ihmisestä ja hänen evoluutiostaan tähän päivään asti, miksi olemme niin monimutkaisia, kun perusasiat ovat varsin helppoja ja kaikessa on kysymys seksistä? Naisen elossaolon ja itsen kuolettamisen tarve tekevät naisena olosta omituista, mistä elokuvan latautunut tunnelma kertoo ja tuntuu hyvin tutulta. Se on jokin outo, josta ei saa kiinni, epätoivoinen ja pakoon haluamisen tunne, mutta on parempi , ettei panikoi.

Esittelytekstissä sanotaan teosta scifiksi, mutta se voi olla jo hyvin lähellä omaa todellisuuttamme, mikä kiitää nopeammin, kuin kukaan on osannut ennustaa, aivan kuin ilmastonmuutos. Nukke, jonka kanssa voi tehdä mitä haluaa, on kuin toinen ihminen, mutta mukava ja konfliktiton, ainakin näennäisesti. Kuinka läheinen voi nuken kanssa olla ja mitä ajatella keinotekoisista ihmisen korvikkeista? Sen tarkoitus on viihdyttää ja pitää seuraa tyhjässä maailmassa, jossa tunteet ovat liikaa. Nuket ovat aina olleet tukena ja kumppaneina, pääasiassa tytöille ja naisille, tässäkin robotti keskustelee ja viettää aikaa naisen kanssa. Nukketeema on elokuvan johtolanka, käsittelee naisen ilmettä, tehtävää ja mitä naiselta odotetaan, mitä hän voi tehdä, jos nukkemaisuus on ideaali. Ilme on kaukaisuuteen tuijottava, mutta lempeä perusilme, pysähtynyt.

All women are Mary Shelley and all men are the monster. https://youtu.be/Af2vGh3t-o4?si=VgNvwNW1BcOYgNlz