Kuinka?
Kun uskoo, että jotakin syntyy. Hartaasti. Kivistäkin tulee viivoja, kun niitä junan ikkunasta katsoo.
Kokeile kävelyä. Vauhti ja päämäärä jäävät mietityttämään tai mihin aikaan. Johtaako ajattelu harmoniaan vai disharmoniaan? Epäjärjestykseen ja mahdollisuuksien punnintaan. Puhdistaa itsensä ajattelusta, kuin päästä ulos kehästä? Päämäärättömyys voi olla mahdotonta. Siinähän viehätys on.
Tienvarsi, vesiväri, 36•26cm, 2025
inner tube, rubberband, 30•21cm, 2025
Valokuva Henna Timanttimetsä 2001
Kukaan ei tiedä, mitä näiden muurien sisällä tapahtuu, sanotaan vangille, kuvaa hyvin natsi-Saksaa. Miksi elämme, on elokuvan peruskysymys, mikä on yhden ihmisen mahdollisuus vaikuttaa totalitarismissa ja ihmisen paikka järjestelmässä, jossa arvot sanellaan? Ymmärtää toisten heikkoutta, voi olla humanismia, mutta onko se selitys myös natsiudelle? Äärimmäinen paha on myös ihmisyyttä eikä sitä pidä erottaa humanismista. Pahuutta pidetään epäinhimillisenä, kun se mielestäni on hyvin inhimillistä ja jokapäiväistä. Ymmärtää heikkoutta ei kuitenkaan ole sama kuin inhota heikkoutta? Mikä on heikkoutta ja pitäisikö heikkoutta yrittää ymmärtää? Heikkouden näyttäminen kuten itkeminen, piiloutuminen, jonkun bussin alle tönäisy näennäisesti fraasin avulla kuvaten pelastaen itsensä ja karkuun juoksu eivät sovi vahvoille ihmisille. Seisoa yksin tietäen häviävänsä, mutta ei voi muuta, on vahvuutta, jota ei monella ole. Onko parempi elää, sanomatta ääneen, mitä ajattelee, koska seuraukset voivat olla kohtalokkaat? Piilossa pahalta maailmalta, kun on löytänyt onnen ja elämän? Mitä pitäisi suojella, kun voi menettää mielipiteenvapauden? Suojellako omanarvontuntoa, saavutettua elämää vai arvojaan?
Itävaltalainen Franz Jägerstätter https://en.wikipedia.org/wiki/Franz_J%C3%A4gerst%C3%A4tter1907-43 kieltäytyi taistelemasta natsien riveissä ja sai kuolemantuomion. Paljon on ollut puhetta, miksi kukaan ns. hyvä ihminen ei sanonut mitään natsi-Saksassa. Kuoliaaksi vaientaminen on taktiikkana tehokas. Germaaninen tehokkuus on melkoinen voima ja energia. Järjestyksessä, kitkemisessä, puhtaudessa, puurakenteissa, käsityötaidossa, huolellisuudessa, univormussa, vangeissa, eurooppalaisessa estetiikassa, perinteissä, uskonnossa ja riisutussa ihmisessä on oma kauneutensa. Malick näkee kauneutta kaikkialla. Kamera vain seuraa ihmisen kauheutta ja kauneutta hänen ympärillään. Kaikessa on jylhyyttä, mikä on jumalallista, niin on ihmisen tuhovoimakin, kuin Jumalan kädestä. Franz oli syvästi kristillinen ja vakaumuksellinen. Hän ei nähnyt Hitleriä selkeästikään hyvänä puolustamisen arvoisena ihmisenä toisin kuin ilmeisen moni muu.
Elokuvan pääteemana katoaminen on osa kauneuden ja kauheuden olemusta. Se on jotakin, mitä ihminen pelkää, yrittää välttää, mutta joka tulee ihmisestä, ihminen pohtii katoamista ja hetkellisyyttä fyysisen ja henkisen pienuutensa voimalla. Katoaminen, hajoaminen ja kuoleminen ovat luonnollisia asioita, ihminen vauhdittaa niitä toimillaan, päättää mitä tapahtuu kenellekin. Luonnon kauneus on kiertokulussa ja ihmisestä riippumattomassa jatkumossa, jossa ihminen kyntää ja yrittää selviytyä. Järjestyksen ja perheen luominen ja rehkintä elannon aikaansaamiseksi ovat ihmisen tarkoitus ja mitä voi näin saavuttaa on arvokasta. Se, mitä jätetään jälkeen, on kädenjälki, osaaminen ja jälkipolvi. Työmiehet ja -naiset elävät ja katoavat, yleensä ja mielellään hiljaisesti nauttien omasta rauhastaan, valtapelit ja politiikka vaikuttavat silti väkisin, kun mies joutuu sotaan.
Natsiuden ytimessä oli vahva ihminen ja kuinka sellaiseksi tullaan. Vahvuuden ihannointi on helppoa. On kaikenlaista vahvuutta. On luonteenlujuutta, ihailtavaa herkkyyttä huomata asioita ja kauneus, kuten Malickin elokuvissa, päästä lähelle ja antaa herkkyyden puhua, täysin muokkaamaton luonnonlapsen kaltainen ihminen, joka oli myös natsien ihanne. Poissa on nykyajan möly ja hälinä, siksi elokuva voi tuntua aluksi tylsältä. Ns. tylsyys kuten hiljaisuus ja hartaus, mitä tehdään käsillä ja mitä saada aikaan siitä, mitä on ympärillä. Aikaansaannos on ruoka, perhe, yhteisö ja koti. Kauas ei tarvitse mennä, kun elää vuorten juurella.
Vahvuus, jota natsit ihailivat, voi toki kummuta kauneudesta ja herkkyydestä, he tosin olivat hyvin tarkasti rajanneet ruman ja kauniin ja rumuus piti hävittää. Tästä kulmasta Malickin A Hidden life avautuu tutkielmana ja kysymyksinä. Absoluuttisen kauneuden tarkoitus natseille oli rajaamisessa ja mitä jätetään ulkopuolelle, ei hyväksytä, halveksitaan. Tarina, minkä olemme nähneet elokuvissa natsi-Saksasta. Tuho on niin totaalinen, se järkyttää edelleen. Natsit kyllä hallitsivat estetiikan ja visuaalisuudella vaikuttamisen äärimmilleen. Ihmiseen on ulkonäöllä ja puitteilla helppo tehdä vaikutus. Vuori vertautuu hyvin natseihin, joiden piti kestää tuhat vuotta ja ihmisen pienuuteen. Kauneus siis, oli natseille eräänlainen ase. On kiinnostavaa, kuinka natsien teatraalisuus ja järjestelmällisyys palvelee kauneuteen pyrkimystä. Kirkonkello soi samaan aikaan, kun Franz mestataan giljotiinilla. Mestaajalla on korkea musta hattu ja teko on liukuhihnatyötä, mutta kuin rituaali. Siinä on oma hartautensa ja oksettavuutensa. Tyyneys ja pikaisuus toimituksessa.
Toisaalta, mitä heikkoudesta voidaan sanoa, kun katsoo ihmistä? Ihminen mielellään alistaa aina kun on mahdollista. Se on luultavasti kaiken ihmisen toiminnan ja aikaansaamisen alkupiste, vallan- ja voimankäyttö, kokeilla ja katsoa, missä rajat menevät ja mitata heikkous ja vahvuus, kuka voittaa. Voittaminen voi olla aika suoraviivaista toimintaa. Kuinka kuolemaantuomittu voittaa?
Malick keskittyy kolmetuntisessa menneen hitauteen ja muutokseen, jonka toinen maailmansota sai aikaan Euroopassa. Kuinka maalaiselämä ja sen kiertokulku joutuu myllerrykseen, etenkin kun kylässä on toisinajattelija, joka ei kunnioita Hitleriä ja sanoo sen ääneen. Kylän yhtenäisyys murtuu eivätkä tuttavat ole ystäviä enää. Nainen ajattelee, pahaa ei tapahdu hyville ihmisille. Better to suffer in justice. There is not much time. Aika on myös yksi elokuvan teemoista ja aika näyttää, kuka on ollut oikealla puolella ja miksi vastarintaa on tehtävä. Se on myös ihmisen tehtävä ja tarkoitus ajattelevana olentona. Mateleva orjallinen ihminen on heikko valinta olla. Millainen jälki sellaisesta jää?
Hitauden merkitys tai sen tuskallisuus, voi olla katsojan kokemus ja ihmisten henkilökohtaisen kokemuksen painoarvo tuntuu, kun se esitetään vaatimattomasti, sellaisena kuin se on. Pienten maatalon askareiden merkityksellisyys on kaikki päivissä, harmoniassa luonnon kanssa. Jokainen yksityiskohta on kaunis ja tarkoituksenmukainen. Ihmiset löytävät toisensa tansseissa ja pellolla, ohikulkiessa kylällä. Siinä ei ole mitään ylimääräistä, aivan kuin ei elokuvassakaan mässäillä äänimassoilla eikä mahtipontisilla efekteillä. On vain se, mitä tapahtuu, mitä on tapahtunut. Vanhat mustavalkokuvat ovat dokumentteja jostakin, mitä on vaikea uskoa todeksi.
Uusi maailmanjärjestys tai se, mikä ei aiemmin koskettanut, kuten Berliini ja politiikka, sanoo nyt, kukaan ei välitä, mitä sinulle tapahtuu, koska ajattelet niin kuin ajattelet. Nykyään kuka välittää muutenkaan, vastakkain on entinen ja nykyisyys, mihin olemme menossa, aivan kuten elokuvassa ihminen on ajassa pieni kappale. Kunnioitat johtajaa tai sinusta tulee roskaa, jota voi kohdella miten vain. Yhden miehen rohkeus on horjumaton. Euroopassa oli joitakin rohkeita, jotka kieltäytyivät leikkimästä kunnon kansalaista. Kuinka rohkeus mitataan nyt, on yhä samanlaista peliä.
Malick luottaa yksinkertaisuuteen, hauraan ja herkän voimaan kaikessa kuvauksessa. Svastikan, punaisten lippujen ja univormujen voima on murskaavaa ja totaalista. Natsiestetiikan vaikuttavuus farmi- ja työläisestetiikan maanläheisyyden kanssa on kontrasti, jossa heikkous ja vahvuus käyvät keskustelua. Voimme pohtia edelleen, kumpaan luotamme: koneistoon vai proletariaattiin vai onko kyseessä vain pelko näennäisesti vahvempaa ja kunnioitus auktoriteetteja kohtaan. Työläisyys ei ole kovassa huudossa eikä vahva nykyäänkään. Proletariaatista puhuvat vain nuoret kommunistit, jotka edelleen ovat jumissa kapitalismikritiikkiin ja olla duunari ei ole vahva asema. Kauneus sen sijaan on asia, jolla pelataan ja viedään huomio. Kun Franzin vaimo lähtee Berliiniin etsimään miestään, hän astuu natsibyrokratian tiloihin ja on ihmeissään, selkeästi hukassa, pelkkä hiljaisuus ja tilassa harhailu kertoo uudesta tilanteesta, josta ei saa kiinni, miten toimia ja miten puhua, kehenkään ei voi luottaa. Herkkä ja hauras on myös totaalista, koska kaikki on haurasta lopulta. Kumpi voittaa ja kuinka hallita on natseille helppoa. Häviäminen ei käy heidän mielessään. Voiko yksi ihminen muuttaa mitään näin murskaavassa systeemissä, joka on suunniteltu yksityiskohtaisesti kansalaista vastaan? Moni toistaa ääneen, mitä hän kuvittelee voivansa? Kukaan ei kuule sinua. Joku muu ottaa paikkasi. Kuka on oikeassa, kuka tietää totuuden ja kenellä on oikeus tuomita ketään ovat kysymyksiä ilmassa ja kuulostavat naiiveilta. Mitä farmari voi muuta kuin tehdä, mitä hän kokee ja tuntee oikeaksi, on hänen vastauksensa. Hän ei voi ottaa osaa johonkin, minkä kokee vääräksi. Tuomio on kuolema. On asioita, jota ei voi hyväksyä.
Traileri A Hidden Life https://youtu.be/qJXmdY4lVR0?si=QCq9O0B3B3hOhRE5
Etsitkö rakkautta? Mistä ja kuinka löysit sen? Mitä teit rakkaudelle? Mitä rakkaus sanoi? Olen vapaa tekemään mitä vain. Voiko niin tehdä? Ehkä en ole osannut elää. Kuinka kyyneleitä tehdään? Onko niille muotti?
gouache, 56•76cm, 2025
Kuva Dirty diaries dvd:n kannesta, stillkuva videosta, jossa itsensäpaljastaja masturboi metroasemalla. (2009)
Ostin dvd:n noin 15 vuotta sitten parilla eurolla ja luulin kadottaneeni sen. Etsivä löytää kai. Dirty diaries on oikea helmi, feministisen pornon edelläkävijä ja ruotsalaista tuotantoa, joka sai tukea valtiolta, mikä oli skandaali. Mukana on esittelykirjanen, jossa ohjaaja Mia Engberg kertoo, kuinka hän päätyi tekemään kokoelman. Alkusysäys oli, millaisia kommentteja hänen puhelimella tekemänsä video Come together naisten kasvoista masturboitaessa sai, häntä alkoi kiinnostamaan, kuinka naisen nautinto ei ole naiselle itselleen tarkoitettu ja että kommentoijat tarvitsevat lisää samanlaista. Kommenteissa haukuttiin naisia rumiksi, joiden olisi pitänyt edes meikata naamansa. Pornoon ei tarvita paljoa, pelkät ähinän ja voihkinnan äänet riittävät tunnelman luontiin ja lähikuva nuolennasta kiihottumiseen tai ainakin kiinnostuksen heräämiseen. Rumuus ja kauneus ovat kiinnostavia aiheita, mitä pornoon tulee ja mikä on rumaa tai kaunista on vaikea aihe lähestyä objektiivisesti, kun se on hyvin subjektiivista ja kulttuurisidonnaista. Mielikuvitus on likainen, mutta porno ei käytä mielikuvitusta, elokuvia tehdään liukuhihnalta suoraan tarpeeseen, joka on valtava, jossa teoksen kehittely toistaa kaavoja ja kuvakulmat ovat usein samat ja jokainen tietää ne. On saatava aikaan tulos ja tulosta. Mitä muutokseen tarvitaan, kun tarpeet ovat kuitenkin hyvin yksinkertaisia ja melko brutaaleita?
Feministisen pornon tarpeesta voi ja pitää keskustella, mutta lyhyiden elokuvapätkien teoksena, feminismi ja taide haastavat pornoteollisuutta ja ihmisiä olemaan luovempia ja monimuotoisemmin ajattelemaan seksistä että pohjoismaita olemaan avoimempia kokeiluille ja seksuaalisuudelle. Olemme kovin pidättyväisiä. Skandaalit avaavat keskustelut. Ruotsissa on ennakkoluulottomia tekijöitä, mutta vastaanotto ei yllätä sielläkään https://keskustelu.suomi24.fi/t/8475662/feministien-pornoelokuva. Kiinnostavaa feministisessä pornossa on, kuinka seksiin johdatellaan, kun peruspornossa leikkisyys, taiteellisuus, moninaisuus ja kokeellisuus jäävät ennemminkin pois turhina. Pornoa toki on monenlaista, mutta perusjyystö on suosituinta. kaikkea toki tirkistellään, mitä on olemassa. Feministinen porno näyttää ihmiset tavallisina, tavallisissa kodeissa ilman luksusta ja plastiikkakirurgiaa, arkisissa tilanteissa enemmän lähellä normaalielokuvan tekemistä, jossa pääasiassa nuoret ihmiset elävät elämäänsä, unohtamatta seksin ja tilanteiden koomisuutta, kuten kaikuvassa rappukäytävässä asioista sopimista, seksiasentojen eläimellisyyttä, omituisuutta ja typeryyttä. On kummallista ottaa vaatteet pois toisen katsoessa. Huumori on feministisen pornon ytimessä tekemättä seksistä turhan vakavaa. Kohtauksissa on yksi tai kaksi ihmistä, ne ovat normaalin seksiaktin mittaisia pätkiä tai taidevideon kaltaisia hiljaisia kokeita. Ähellys, kommellus, epäonnistuminen, sopiminen, juttelu, kokeilu, tyytymättömyys, leikki, epätarkkuus, valon vaihtelut ja vitsailu, koska seksi on naurettavaa toimintaa, omituisuus kuuluu seksiin ja siten feministinen porno näyttää sen: suu lähikuvassa ja nuoleminen, suttuisuus, eriväriset valot ja genitaalit, sisään ulos-toiminta, pornofilmien kansissa pornokaupassa kaikki puristettuna pieneen kuvaan. Minkäänlaista häpeää ei ole, mikä on kokeilu sinänsä. Pääosissa ovat kuitenkin naiset ja itsensä voi animaatiossa tyydyttää masturboivalla pienellä miehellä, joka uppoaa vaginaan puoli vartaloa myöten. Mies joko kuolee tai menettää tajuntansa. Tarkoitus on, ettei rajoja ole ja luvan kysyminen on osa leikkiä tai ettei kysy eikä sano mitään.
Itselleni on kiinnostavin feministi, joka masturboi julkisissa kulkuvälineissä, kuten taksissa ja metrossa. Julkimasturbointia on pidetty miesten lajina, kuten vilauttelua, jota feministi myös harrastaa. Hotellin ikkunasta masturbointi saattaa olla jo arkipäivää. Ihmisten reaktiot ovat tietysti tyrmääviä ja ilmeet kertovat tyytymättömyydestä ja hämmennyksestä. Jotkut peittävät kasvonsa. On tietenkin hirveä tilanne joutua kohtaamaan seksiakti julkisessa paikassa, mutta tässä kohtaa kaikki kuvataan, eikä paljastaja lähde karkuun, vaan kohtaa katsojansa ja kävelee pois.
Lyhytfilmin nimi on Flasher girl on tour ja nainen sanoo, hän haluaa paljastella itseään pojille, ukoille, miehille, perheenisille ja muille irtolaisille ja hän on tosissaan. Hän haluaa tehdä sen oman himonsa vuoksi ja haluaa tarjota pillua. Hän kiihottuu siitä, että on naispuolinen itsensäpaljastaja. Vastareaktiona tämähän kuulostaa hyvin feministiseltä ja tietenkin vastaantulijalla on sanottavaa: se on väärin. Nainen on fyysisesti alakynnessä, hän sanoo ja aikoo perustaa ryhmän naisitsensäpaljastajille, koska he ovat harvassa. Miespaljastajia ei oteta mukaan. Miespaljastajat ovat ällöttäviä. Miehet saavat julkisesti näyttää vain miestissinsä. Me naiset patentoimme ällöttämisemme julkisesti. Tämä on selkeä manifesti. Toki on aina raiskaamisen riski, kun näyttää pillunsa puistonpenkillä. Kun ohikulkevalta mieheltä kysyy, voinko nähdä tissisi, hän sanoo, hänellä ei ole tissejä, mutta näyttää ne silti.
Amatöörimainen kuvaus sopii moneen tilanteeseen, seksi on tuhnuista ja nopeaa tai tarkoin harkittua ja kestää kauan. Kenties Valie Export https://youtu.be/EzjLgI4iI3g?si=Jvxw2iK364kpB-NT ja Yoko Ono https://en.wikipedia.org/wiki/Cut_Piece_1964 ovat vaikuttaneet vaatteiden saksimisen erotiikkaan. kun leikkaa haarovälin ja menee suihkulähteeseen suihkun päälle, tulee myös Carolee Schneemann mieleen ja hänen videotyönsä, jossa on pääosassa suihku ja naisen alapää (sitä en juuri löytänyt, mutta alastomuus ja häpeämättömyys ovat hänen aiheitaan). https://www.youtube.com/watch?v=ep8bOYaLnN8 ‘you can borrow my camera, but you are going to bleed on it’ https://www.e-flux.com/criticism/235742/carolee-schneemann-s-water-light-water-needle
Feministisessä pornossa ns. virheet ovat kauneutta, toisin kuin valtavirtapornossa, jossa naisen olemus ja ulkonäkö ovat hyvin kontrolloituja tavaroiden kaltaisia asioita, kuten peniskin on ja miehen keho. Samat ongelmat kehon katsomisessa koskevat myös miehiä. feministinen porno on hyvä vastavoima, vaikka siitä ei valtavirtaa ehkä tulekaan ja porno sinänsä on feministisessä keskustelussa, kuten seksityökin, alistavaa ja hyväksikäyttävää eli kiellettyjen asioiden listalla. Toinen feminismin aalto eli radikaalifeminismi on täysin pornon ja seksityön kiellon puolella, toisin kuin intersektionaalinen feminismi, joka haluaa pitää seksityön ja pornon tekemisen osina feminististä toimintaa, olettaen, ne ovat asioita, jotka eivät ole katoamassa eikä niitä olla kieltämässä, koska se on mahdotonta ja kaikki haluavat. Seksi ja seksuaalisuus ovat iso osa ihmisyyttä ja tällä hetkellä ihminen on netissä kaupan. Mielihyvä näyttäisi olevan ihmiskunnan päätepiste. Huumeilla ja pornolla itsensä huumaaminen ei todistetusti ole hyvä asia.
Vuosi 2009, jolloin tämä lyhytelokuvien kokoelma julkaistiin, oli hyvin erilainen aikakausi verrattuna nykyhetkeen, mutta metrossa masturboija on jo silloin päässyt nettiin. Seksin ja seksuaalisuuden vapautumista voi tarkastella monelta kulmalta, mutta ihmisen kekseliäisyys ja pahantahtoisuus yhdistettynä ja tunnettuna faktana, tekee asiasta monimutkaisen. Tällä hetkellä ei näytä kovin lupaavalta vapauden osalta, sitä on joko liikaa tai liian vähän. Emme pääse selvyyteen , mikä on tarpeeksi, aivan kuten seksin ja huumeiden osalta. Päivän pihvi on, että jokainen voisi olla mitä on, oma itsensä, on monella tapaa jäänyt keksi itsesi kuinka koet ja tunnet-tasolle, analysoimatta tarkemmin, mitä on olla oma itse ja missä kohtaa itsen etsiminen on itsetuhoa ja -inhoa. Mitä itse on ja kuinka tuntea itsensä lopulta, on filosofian ja psykologian peruskysymyksiä, jota jokainen käy läpi koko elämän. Hyvin nuorena etsii itseään väkivaltaisen oloisesti ja helposti vahingoittaa jotakin lopullisesti. Myös yhteiskunta käy läpi nykyistä henkistä muutosta somen avustuksella, porno ja prostituutio ovat tässä oleellisessa osassa, myönsi sitä tai ei. On hyvin feminististä ja oikein haastaa loputon ns. vapaus, koska se voi myös orjuuttaa. Feministisen pornon kysymys lienee, mikä on oikein ja miksi tämä on kiinnostavaa toimintaa, mitä teemme, kun teemme pornoa.
Kiinnostavimmat elokuvat ovat vinksahtaneita, vinksahtaneisuus on realismia, jonka haluamme kieltää. Kiiltokuvat ja sapluunajuonet ovat se, mihin pyritään, kun tehdään kassamagneetteja, helppoja maaleja ja rahaa. Mitä hullumpi skenaario, se ei tietenkään aukene kerralla välttämättä, koska elokuvat eivät parhaimmillaan ole kulutustavaraa. Tosin moni blockbuster on täysin outo ja kuviteltua seikkailua, joten mikä on vinksallaan taiteellisesti, on hyvä taloudellisesti, mutta huono taiteellisesti ja vinksahtanut taide ei niinkään ole hyvä, koska se on pitkästyttävää?
Aukeneeko elämä muuten kuin halujen kautta? On ollut kammottavaa seurata elokuvan muuttumista vaaleanpunaiseksi mössöksi ja hömpäksi, joka ei tietenkään loukkaa ketään eikä myöskään halua herättää vaikeita tunteita, muuten kuin kyllästymistä, että olipa kalliin ja ylimuokatun näköinen tekele, kuinka hienosti tehty, olipa paljon erikoisefektejä ja jotenkin mainosmainen kokonaisuus, mutta hyvännäköistä kuvaa. Mitähän ostaisi, nyt kun elokuva ja tv on myös ohjelmien osalta valjastettu palvelemaan myyntiä? Kanavilla on samat elokuvat ja mainosmainen tekeminen on vaikuttamista. Kaikenlainen taiteen näköinen herättää jotakin tunteenomaista, pettymystä, innostusta tai kiinnostusta, miksi tämä on tehty, kuka tätä halusi. Taiteen ääripäätä haluaa kovin harva. Kuka haluaa tulla häirityksi omituisilla kuvilla? Kauneus on päivän isoimpia juttuja, mutta pyrkimys on yhtenäiseen ilmeeseen ja samuuteen. Yksinkertaisuus voi tosin olla monimutkaista, The Beast yrittää ja onnistuu luomaan elokuvaa itseään myös tutkivan teoksen. Erottumisen ei pitäisi olla vaikeaa, mutta haaste se taitaa olla. Riskejä pelätään, koska menetykset ovat ilmeisen suuria. Toisaalta häiritsevyys kuvassa on se, mitä haetaan, jotta saataisiin näkyvyyttä, kiinnostavia ristiriitoja, voiko olla oma itsensä tekijänä, kun omaperäisyys ei myy, mutta oma itse on hyvä olla – on slogan. Ei ole ihme nykyään tehdään vanhoja elokuvia uudestaan, kuten Running man. Onko niissä korkea onnistumisprosentti? Eipä taida olla. Joten The Beast aukenee jonakin näkymättömänä voimana, kuin supervoimana tai mutanttina, joka jahtaa ihmistä.
Elokuvat on siitä kiinnostava taiteenmuoto, että niitä katsovat lähes kaikki. Massakulutustavarana se on valtavan suuri vaikuttaja moneen asiaan, myös tulevaisuuden ennustajana ja peilinä, lähihistorian ja tulevaisuuden kuvittajana, kokeilualustana tuoden lähelle ihmisen kehityksen tai kehittymättömyyden, ne vialliset tyypit ovat edelleen elokuvien suola, elokuva toimii ajattelun monitasoisuuden ja psyyken kuvaajana, kamppailun hyvän ja pahan välillä, jota käymme somessa ja lehdissä läpi joka päivä. Elokuvilla on viihteellinen arvo, yksinäisyyden lievittäjänä, elokuvat ovat seuraa ihmisille, joille ei puhuta tai tapahdu mitään, ihmisyyden kuvana, nykyajan pyörteessä ja vauhdissa vertaansa vailla oleva toden ja epätoden alusta ja ihmisyyden tutkija, siksi on tärkeää, että elokuvaa tehdään ja se on monimuotoista, myös hidasta ja vaikeatajuista. Tuen toivoisi menevän sellaiselle elokuvalle, joka ei tuota välitöntä rahallista arvoa. Ranskassahan on vahva tuki kokeelliselle elokuvalle, heillä on taiturimainen historia ja syvä osaaminen, ilman kikkailua ja yleisön kosiskelua toiminut elokuvakulttuuri, hyvin itsellinen ja ranskalainen, he eivät imitoi muita, muut imitoivat ranskalaisia, josta Suomi voisi ottaa mallia, koska nykyinen massapaska ei tee vaikutusta ja itse en puolustaisi enkä tukisi nykyistä suomalaista elokuvaa ollenkaan, jos idiootti-slapstick on se, mitä halutaan tehdä ja tukea.
Ensikatsomalta vinksahtaneista ei ehkä saa otetta ja katson saman elokuvan useaan kertaan löytääkseni monikerroksisuudesta ja valtavasta määrästä tietoa, mitä elokuvaan mahtuu, pinnan ja sisällön, ajan ja ihmisen, teknologian ja ihmisen suhde yhtäaikaa, ihminen kuvassa ja kuvana, naisen olemusta ajansaatossa, jähmettynyttä kuin nukke, kuten The Beast (2024) tutkii ja kuvaa, vanhasta nukketehtaasta nykyajan kävelevään ja puhuvaan ihmisenkaltaiseen mustaihoiseen robottiin. Kysymys on, mikä on the beast? Vinksahtaneet ovat kenties harvinaisia ja pelottavia, pelko on aina läsnä, varsinkin sellaisella intensiteetillä kuin tämä teos tekee ja tässä ajassa, hyvin olemassaoleva jatkuva peloissaan olo ja hämmennys, kuinka oma itse sopeutuu, otetaan vastaan ja pärjää. Kuinka olla omassa paikassaan ja liikkua siinä. Elokuva alkaa kohtauksella vihreällä taustalla seisovasta näyttelijästä, jota jahtaa joku. Nukketehdas palaa ja ihmiset hukkuvat mukana. Kuvat vanhasta Pariisista tulvan aikaan kertovat täydellisenkin olevan luonnon varassa, silläkin on pelättävää. Erikoisefekteillä luodaan elokuva, jossa ihmistä tarvitaan eläväksi nukeksi kohtaamaan jotakin pelottavaa yksin, ohjaaja ohjaa näyttelijää toimimaan oikein ja jotta elokuvassa olisi oikea ihminen kaiken muun keksityn keskellä.
Elokuvassa mies on tunteva, ja kipuileva olio ja nainen lipuu ajassa yrittäen olla mahdollisimman itsellinen ja sopeutuva, koska on pakko ja rangaistukset ovat tuntuvia, jos esittää ääneen liikaa tunne-elämäänsä ja ajatuksiansa, on liian suuri. Kaikesta rangaistaan, myös siitä, ettei halua miestä, joka haluaa hänet. Poikkeavuus ja tunteiden esittäminen on etuoikeus, johon ei monellakaan ole varaa. Ymmärtäminen voi olla vaikeaa, mikä on tällaisen toiminnan tarkoitus, mutta yrittävä palkitaan, ehkä tai sitten kaikesta yrittämisestäkin saa turpaansa. On kuorittava pintaa, sitä josta pidämme niin kovin, koska on kuormittavaa, ellemme pariudu, löydä toista ja poraudu ihmisen kompleksisuuteen. Pariutumisen pitäisi olla helppoa, nykyajan stalkkaava mies tekee sen vanhaan tyyliin ottamalla naisen, koska hän kokee sen oikeudekseen, eikä osaa muuta. Aikuinen neitsyt on nykyään hävettävä asia. Mistä on oikein kysymys, on tämän elokuvan kysymys ihmisestä ja hänen evoluutiostaan tähän päivään asti, miksi olemme niin monimutkaisia, kun perusasiat ovat varsin helppoja ja kaikessa on kysymys seksistä? Naisen elossaolon ja itsen kuolettamisen tarve tekevät naisena olosta omituista, mistä elokuvan latautunut tunnelma kertoo ja tuntuu hyvin tutulta. Se on jokin outo, josta ei saa kiinni, epätoivoinen ja pakoon haluamisen tunne, mutta on parempi , ettei panikoi.
Esittelytekstissä sanotaan teosta scifiksi, mutta se voi olla jo hyvin lähellä omaa todellisuuttamme, mikä kiitää nopeammin, kuin kukaan on osannut ennustaa, aivan kuin ilmastonmuutos. Nukke, jonka kanssa voi tehdä mitä haluaa, on kuin toinen ihminen, mutta mukava ja konfliktiton, ainakin näennäisesti. Kuinka läheinen voi nuken kanssa olla ja mitä ajatella keinotekoisista ihmisen korvikkeista? Sen tarkoitus on viihdyttää ja pitää seuraa tyhjässä maailmassa, jossa tunteet ovat liikaa. Nuket ovat aina olleet tukena ja kumppaneina, pääasiassa tytöille ja naisille, tässäkin robotti keskustelee ja viettää aikaa naisen kanssa. Nukketeema on elokuvan johtolanka, käsittelee naisen ilmettä, tehtävää ja mitä naiselta odotetaan, mitä hän voi tehdä, jos nukkemaisuus on ideaali. Ilme on kaukaisuuteen tuijottava, mutta lempeä perusilme, pysähtynyt.
All women are Mary Shelley and all men are the monster. https://youtu.be/Af2vGh3t-o4?si=VgNvwNW1BcOYgNlz
Majakollektiivi Timanttimetsä 