Some torture, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä

Puolalainen helmi Ruumis ja sielu vuodelta 2015, ohjannut Malgorzata Szumowska, elokuva löytyy apple.tv:n 0,99e osiosta. Pääosassa poliisi ja syömishäiriöisen tyttären isä, joka kohtaa työssään ja elämässään kuolemaa, ihmisiä, jotka eivät halua elää, mutta elävät, ihmisen aiheuttamaa kuolemaa ja itsetuhoa. Tytär sairastaa syömishäiriötä eikä halua parantua ja on vihainen isälleen kaikesta. Isä vaikuttaa olevan ainoa normaali ihminen, yrittää auttaa tytärtään ja selvittää työssään ihmisten sotkuja. Tytär ahmii ja käy kehotetapiassa, jossa pyritään ryhmässä luomaan normaalia hyväksyvää suhdetta itseen ja omaan kehoon käyttämällä ääntä ja tehdään harjoituksia, joissa sanotaan asioita läheisille kuvitteellisissa tilanteissa, tai onko sanottavaa muuta kuin, en voi sietää sinua. Mikä tämä viha on, joka kääntyy myös itseä vastaan? Elämä on näytelmä ja kohtauksia. ”mieti edellistä kertaa, kun huusit.” Elämisen ja kuolemisen samankaltaisuus ja rinnakkaisuus, kaipaus läheisyyteen ja sen vaikeus, terapeutti ottaa yhteyttä henkimaailmaan, että joku puhuisi, millaista kuolemassa on. Onko siellä paremmin?

Poliisi kohtaa karmeimmat ihmisyyden jäljet, hirtetty puussa roikkumassa kauniissa aamuvalossa joen varrella, naisten vessassa on paloiteltu lapsen ruumis vessanpöntössä, verta on paljon ja nuoremmat poliisit eivät uskalla katsoa. Seuraavana päivänä tapahtuma on lehden lööpissä: nainen synnytti ja tappoi vauvansa naisten vessassa. Samantyyppiset uutiset toistuvat meillä. Miltä uutista tuijottaessa tuntuu? Ajatteletko, mitä nainen on tuntenut ja mikä lapsi on hänelle ollut? Painolasti, sairaus tai synti? Jotakin etovaa, mistä päästä vain eroon? Millaisia tunteita tilanteeseen liittyy? Elämän raskaus on todella painava myös ohikulkijalle. Onko elämä vain helposti poisheitettävä asia? Taitaa olla. Katolisen maailman ongelmat ovat samoja, joita me joudumme käymään läpi: painuvatko ihmiset lopulta helvettiin, kuten joillekin toivomme?

Mitä haluat? Viisauden sanoja? Sanoo poliisi, se on työmme. Kuoleman raskaus tuntuu joka kuvassa ja kasvoissa. Vanhemman poliisin lohtuna on syöminen ja juominen. Tytär haukkuu läskiksi ja vihaa. Oman kehon kiduttaminen on tie vapauteen ja helpotuksen niille, jotka eivät hyväksy itseään ja elämää. Miksi ihminen on niin raskas, kun voisi olla kevyt? Vessanpönttö on oleellinen paikka myös itsetuhoiselle syömishäiriöiselle.

Elokuva pohtii kuolemanjälkeistä elämää, mitä kuolleille tapahtuu ja voiko heihin ottaa yhteyttä, miksi elää. Lopullisen vakavuus ja elämän päättyminen leijuu yllä: mitä sille kukaan voi? Tai sille, jos tytär ei halua elää? On yritettävä. Poliisin kuollut vaimo oli niin elämäniloinen, tanssi alushoususillaan tupakka suussa rinnat roikkuen maha pömpöttäen. Luurangonlaihat nuoret naiset tanssivat terapiassa yrittäen löytää iloa. Mistä löytää iloa, ellei se tule oman kehon ja mielen kautta, syömisestä, puhumisesta, tanssista?

Terapeutti/meedio yrittää saada viestejä kuolleilta. Uskon puute vaikuttaisi olevan monen ongelma, silti on yritettävä. Olla kuollut sisältä ja kuinka selviytyä siitä, on universaali teema. Kun elävät eivät ole läsnä, voisivatko kuolleet olla? Olisiko kuolleilla vielä jotakin sanottavaa, kun pelkoa ei ole ja pahin on jo tapahtunut? Toisiko viesti kuolleelta helpotusta, että sielu on olemassa? Ikävä saa surulliseksi ja suru on elokuvan tunnelma koomisuuden lisäksi. Isän epäily kaikkea huuhaata ja yliluonnollista kohtaan tekee ihmisten kuvitelmista naurettavia. Ihmisen traagisuus kääntyy huvittavaksi. Eikö mitään muuta todella ole kuin elämän tragedia ja yksinäisyys, on kuin jatkuva itku, johon moni sortuu.

Kosketuksen ja läheisyyden puute tekee eläväksikuolleeksi. Koira korvaa ihmisen. Terapeutti katselee salaa, kun nuori pari suutelee ahnaasti porttikonkissa. Äänimaailma on hyvin maanläheinen ja hiljainen, kaikki narahdukset kuuluvat. Ylimääräistä musiikkia ei ole, mikä on iso plussa. On vain se mikä on, tekemisen ja elämisen äänet. Äänten lähde voi olla kummitus tai auki jäänyt ikkuna, jota tuuli heiluttaa. Menehtyneet ovat läsnä, ajatuksissamme, jos ei muuten. Kuinka selittää yliluonnollinen ja oudot kohtaamiset henkien kanssa, etenkin sellaiselle, jolle ne ovat hölynpölyä. Onko uskonnoissa eroja, kuinka tuonpuoleinen näyttäytyy ja miten siihen uskotaan? Onko se pelottava vai hyvä paikka? Uskovalle kuolleiden läsnäolo ja yhteys ei ole sairautta vaan todellisuutta. Miten järkevää on kuvitella olevansa yhteydessä kuolleisiin, poliisi epäilee. Hänkin lopulta harjoittelee huutamista.