Bodies online, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä

Kävin eilen katsomassa Anna Erikssonin elokuvan E teatteri Niagarassa Tampereella. Lisäkseni katsomossa oli kolme naista. Se oli ainoa esitys, joten kiirehdin näkemään tätä kohuteosta. Katsojien määrä voi kertoa monesta asiasta. Taiteessa se ei ole niin olennaista. Eriksson näytteli, ohjasi, kirjoitti ja sävelsi ja on kehittynyt valtavasti tekijänä. Nainen tekijänä on edelleen spesiaalia jollain tapaa. Aplodit kaiken hallinnasta. Aavikko on selkeästi tehnyt vaikutuksen kuten myös eräänlaisen vaikutuksen on tehnyt entinen pääministerimme. Kritiikeissä aivan kuin vältellään sanomasta, että Sanna Marin ei olisi tehnyt hyvää vaikutusta ja Blair Witch institute kuulostaa erään Tony Blairin irvikuvalta. Musta väri naisten vaatteissa viitannee noitiin, kuolemaan, seksiin tai muuten elämänvalintoihin, joita voi itse tehdä (tai sitten ei). Musta toimii hyvin kuvissa ja on niin sanotusti tyylikäs aina. Kritiikki elokuvassa on osuvaa ja paikallaan. Mitä yksi nainen sitten sai aikaan ja miksi juuri hän sai rauhan Nobelin?

Namibian hiekka-aavikko on vaikuttava. Sitä voisi itsenään katsella kauankin, kuinka se muuttuu jatkuvasti, miten pienijyväistä hiekka on, aivan kuin molekyylejä. Tuuli ja aurinko muotoilevat maisemaa. Ihminen hyvin vähän pystyy aavikkoa muuttamaan muuten kuin jalanjäljillään. Yöllä on säkkipimeää ja tuuli vinkuu. Elonmerkkejä ei löydä ja ne vähätkin peittyvät nopeasti, silti luonto on äärimmäisen kaunis ja kuvauksellinen. Pelko katoamisesta ja kuolemasta on läsnä puhelimeen tulevissa viesteissä, joihin ei saa vastausta. Epätoivo ja toivottomuus ennenkaikkea tunkevat läpi niistä muutamista ihmisistä, jotka elokuvassa esiintyvät, menetys ja kuinka ihminen on kehonsa armoilla, aivan kuin luonnonkin. Tyhjät lupaukset ilmastonmuutokseen vaikuttamisesta tai mihinkään, peittyvät nopeasti ja osoittautuvat tyhjiksi. On melkoista liioittelua, väittää pääministerin kyenneen jotakin estämään tai olemaan muuta kuin patsasteleva ja porsastelevia elätti. Elokuvan nainen ilmeisesti on sen tajunnut.

Mustaan pukeutunut nainen tulee joko hautajaisista, tärkeästä virallisesta tilaisuudesta tai kulttuurista, jossa musta on merkityksekäs väri. Se, mitä musta merkitsee meille, on jotain muuta muualla. Suru ja viha tulevat ensimmäisinä mieleen, synkkyys, umpimielisyys, virallisuus, radikaalius ja katoaminen. Näkyykö mitään vai näkyykö kaikki liittyy mustaan. Se on joko eroottista tai täysin suljettu ovi, lukossa ja avain heitetty kadoksiin aivan kuin hiekkaan voi upota ja aavikolle eksyä ja kadota, mitä Eva Vogler ilmeisesti yrittää. Moni jättää hänen puhelimeensa viestin, joko huolissaan tai onnitellakseen hurjasta teosta Nobel-juhlassa. Harmi, ettei elokuva näytä tekoa muuten kuin sekunnin väläyksinä ja negatiivilähikuvina karvapehkosta. Laseja ja pöytiä kaatuu äänimassassa. Toki voin arvostaa, että katsojan annetaan kuvitella kohtaus, ettei kaikkea kuviteta kuin lapselle, mikä on elokuvan vahvuus.

Namibian aavikko on valtava ja sinne mahtuu yksi päämisteri ja elokuva hyvin. Vähitellen hajoava puhelinkoppi ja vanha yleisöpuhelin kokevat katoamisen hiekkaan. Joskus some ei ole räjähtänyt. Evan puhelimeen jätetyt viestit toimivat yhteytenä maailmaan, joka ei voi käsittää anasyrmaa muuna kuin hulluuden oireena eikä usko sen tuovan rauhaa maailmaan ja lopettavan sotia. Saako Nobel-palkinto Evan näin sijoiltaan? Kiroaako Eva tällaiset palkintoseromoniat turhina? Ilmeisesti. Sodat jatkuvat yhä edelleen.

Yksi murha elokuvassa tapahtuukin. Miehet elokuvassa ovat myös hukassa ja harhailevat, että tekevät epätoivoisia tekoja. Lopussa nainen vie toiselta naiselta mekon päältä ja se toinen nainen jää rinnat paljaina aavikolle sukkahousuissaan makaamaan. Mustat sukkahousut ilman alushousuja muistuttavat mallinukesta ja aivan kuin tupakointikohtaus tapahtuisi mallinuken kädellä. Alastomuus, naisen etenkin, on läsnä. Se on häpeä ja hyvin kristillinen aihe, mikä tulee mieleen käärmeen lailla hiekalla liikkuvasta naisesta ja Eva- nimestä. Ihminen käärmeenä on kuvaus ihmisestä: mitä hyvää lopulta saamme aikaan kaiken paskan seassa? Etenkin, kun siitä palkintoja voi jakaa?

Elokuvissa yleensä taideviittaukset ja kristinuskon kuvat kohtaavat usein. Seksi, kuolema, synti ja rajallisuus ovat ikuisuusaiheita ja herkullisia, ne koskettavat jokaista. Alaston nainen ja naisen elämä ovat kuvauksellisia ja sen tahtoo nähdä. Näkeminen on kuin koskettelua, kun puhutaan vulvasta. Syvin kohta naisessa on hänen vulvansa monella tapaa. Vaistomaisesti alapäänsä peittää kädellä. Siinä elimessä on jotakin liikaa monessa kerroksessa. Vulvaan on vaikea porautua ajatuksellisesti ja olematta härski. Juuri oli kohu, kuinka Ylen ohjelma naisten hävyistä, oli näkynyt kuuden aikaan Prisman jokaisella tv-näytöllä ja sairaaksi sen tekee, että lapset näkivät tämän kammottavan elimen. Naiset puhumassa alapäästään ilman että yläpää näkyy. On järkyttävää, että sieltä, minne penis työnnetään, tulevat lapset.

Jostain syystä, ajattelin myös Armi Aavikkoa ja Kikkaa. Naisen tuhoutuminen, itsetuho, ei ole harvinaista. Itsensä paljastaminen, julkisuus ja bisnes, millä tahansa alalla, on mahdollisesti raunioittavaa. On silti kummallista, kuinka pornon ollessa niinkin voimissaan kuin nyt, vagina ja paljaat rinnat saavat sätkyn aikaan. Vagina tämänkin elokuvan kohdalla, on kaiken aiheuttaja tai naisen tuhoaja.