Bodies online, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä
Johannan vuodelta 2005 on ohjannut unkarilainen Kornél Mundruchó ja se on ostettavisssa tai vuokrattavana apple.tv:ssä. Elokuva alkaa, kun Johanna joutuu pahaan auto-onnettomuuteen ja vaipuu koomaan. Henkihieveri on totta, huumeaddiktina Johanna on tekemisissä kuoleman kanssa. Itsetuhoisena nuorena naisena hän on reunalla, Aiheena elokuvassa on elämän hiipuminen, pelastus, valo, elämässä roikkuminen, sairaalasängyssä makaaminen. Kehon tutkimukset ja kehon tilat ovat arkista ja Johannalle opettavaista, joku huolehtii, kun elämässä muuten kukaan ei välitä. Hoitohenkilökunnan on pakko. Sairaalassa hänet halutaan pitää hengissä. Se on kuin rakkautta. Herätessä Johannalla on uusi kyky. Hän parantaa sairaita seksillä.
Musiikkiteos, oopperamainen musikaali, jonka kokeellisuus ja uudenlainen näkökulma ensiksikin oopperaan elokuvassa ja taidemuotona kahden yhdistäminen tekee yllättävän keveän raskaasta aiheesta. Oopperana elokuva on tässäkin ajassa tuore. Kun päähenkilönä on huumeaddikti, on teos edelleen uusi, kun vertaa, mitä nykyään tehdään elokuvana. Kirkas valo ja pimeä käytävä koko elokuvan jatkuvana on tehokas keino näyttää ihmisen pienuus ja toivo. Edelleen yritämme ymmärtää, miksi kukaan sekaantuu huumeisiin ja kuinka pahaksi epidemia voi äityä ja jankutamme ihmisarvosta, jonka ihminen menettää aivan kuin yht’äkkiä joutuessaan pohjalle. Onnettomuus on pelastus monella tapaa.
Yhteiskunnan pohjalla ooppera saa jumalallisen näkymäisen auran ja leiman kauniista laulusta. Elokuva on requiem, sielunmessu, kokonaan laulettu kuin runonlaulantaa. Potilaat ja henkilökunta ovat yhtä laulavaa kuoroa ja seuraavat Johannaa. Valkoiset sairaala-asut ovat arkisia, auttamisenhalu tekee niihin pukeutuneista enkeleitä. Valkoinen loistaa puhtaana ja Johanna haluaa olla enkeli. Johanna opiskelee sairaanhoitajaksi, ehkä hän voi pelastaa muita, kuten hänetkin pelastettiin.
Sairaala tapahtumapaikkana muistuttaa Lars von Trierin Valtakuntaa (1994) seinien myrkynvihreällä värityksellä, karskilla valolla ja varjolla on selkeä viesti, kuoleman läsnäolo puhuttelee yksinkertaisuudellaan. Valoa on pimeydessäkin. Sairaan voimattomuus on kuin hukkumista pimeyteen. Valkoinen sairaalan työasu on lupaus pelastuksesta, joku on huomannut ahdinkosi. Kuolema on joko valinta tai sattumaa, kuka sellasesta päättää, miten paraneminen on mahdollista, kuinka toivo syntyy, lapsenako?
Johanna on halunnut paeta huumeisiin kipua, rakkaudettomuutta ja yksinäisyyttä: sairaala on huumeriippuvaiselle paratiisi. Kuoleman läsnäolo ja pako unenomaiseen tilaan yhdistää huumemaailmaan. Johanna jää sairaalaan töihin. Potilas anelee Johannaa pelastamaan hänet ilman kirugiaa, joten Johanna ryhtyy parantamaan ihmisiä seksillä. Yhtyminen enkeliin tulee yllätyksenä myös katsojalle. Johanna on valo pimeydessä, hänellä on parantamisen lahja. Miespotilaille Johanna on pyhimys. Hän vie heidät taivaaseen.
Seksi ja vanhanaikaiset sukupuolten roolit ovat tavat nähdä hoitajat ja kuinka nainen hoitaa ja parantaa tai mikä on narkkari muuta kuin varas ja huora, ehkä muutos on mahdollinen, ehkä ei. Täytyy itse haluta muuttua ja nähdä, kuinka itse saa aikaan asioita muiden hyväksi, paneminen on tosi antautumista. Johanna pistää ja antaa kehonsa muiden hyväksi vapaaehtoisesti. Sairaanhoitaja seksuaalisena olentona, pelastajana ja puhtaanvalkoisena on stereotyyppinen ja ehkä vielä herkullinen nähtynä uskonnollisen linssin läpi. Rakkaus parantaa, seksi tuo elinvoimaisen hyvän olon.
Narkkarin tehtävä on viedä sairaanhoitajan fantasiarooli ajatuksesta tekoon, fantasiasta lihaksi. Vaarallista ja kuin toiveiden täyttymys sairaille miehille. Prostituoituna toimiminen oli tapa hankkia huumeannokseen rahaa, nyt hän ottaa vain alushousut pois ja mekko antaa tilaa istua potilaan elimen päälle. Johanna kokee tekevänsä hyvää ja se korvaa huumeet. Nyt hän on enkeli, jolla on työ ja tehtävä, entinen hylkiö, melkein. Kyllä häntä mielellään huoraksi nimitellään. Hän lipuu sairaalan käytävillä hellänä lasten sielujen kanssa ja tarkastaa kuka tarvitsee apua. Suuri miehen keho makaa sängyllä kaiken keskellä.
Sängyissä makaavat miehet ovat kuin eläviäkuolleita, kykenemättömiä mihinkään muuhun kuin hengittämiseen. Panemalla sytytetään elämänhalu ja terveys. Miehet laulavat ylistystä Johannalle. Mies-ja lapsipotilaiden hoito on niin erilaista.
Johanna on mielestään kuin taivaallinen soturi, Jeanne D’arc, kiltteys on hänen aseensa. Hänenkin kärsimyksensä on loputonta, vaikka keho ja mieli on turta. Johannasta tuleekin suosittu hoitaja ja suorittaa ihmetekoja. Huora- pelastaja ja yksi vittu saa sairaalan sekaisin. Mihin kaikkeen vittu kykeneekään.
Karvan erikoisuus on sen kielteisessä muodossa ja paksuudessa. Sitä katsoo ihaillen ja ottaa sormenpäälleen. se se on. Onko siinä haju? Ulkonäkö on kuin haju, voimakas karvas rasvainen. Puhaltaa lattialle. Posliinilla karva näkyy kuin räikeä epäkohta, luonnonkihara ja täysin lainsuojaton. Miten niitä irtoilee, pillukarvoja, ylipäänsä sellaisina kuin ne ovat, muistuttamassa esi-ihmisistä yksittäiskappaleina. Karvojen mätäs rasvan ja ihon päällä, reisien välissä. Jos karva kasvaisi maahan asti jalkojen välissä, olisi toiset hiukset alapäässä.
Some torture, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä
Puolalainen helmi Ruumis ja sielu vuodelta 2015, ohjannut Malgorzata Szumowska, elokuva löytyy apple.tv:n 0,99e osiosta. Pääosassa poliisi ja syömishäiriöisen tyttären isä, joka kohtaa työssään ja elämässään kuolemaa, ihmisiä, jotka eivät halua elää, mutta elävät, ihmisen aiheuttamaa kuolemaa ja itsetuhoa. Tytär sairastaa syömishäiriötä eikä halua parantua ja on vihainen isälleen kaikesta. Isä vaikuttaa olevan ainoa normaali ihminen, yrittää auttaa tytärtään ja selvittää työssään ihmisten sotkuja. Tytär ahmii ja käy kehotetapiassa, jossa pyritään ryhmässä luomaan normaalia hyväksyvää suhdetta itseen ja omaan kehoon käyttämällä ääntä ja tehdään harjoituksia, joissa sanotaan asioita läheisille kuvitteellisissa tilanteissa, tai onko sanottavaa muuta kuin, en voi sietää sinua. Mikä tämä viha on, joka kääntyy myös itseä vastaan? Elämä on näytelmä ja kohtauksia. “mieti edellistä kertaa, kun huusit.” Elämisen ja kuolemisen samankaltaisuus ja rinnakkaisuus, kaipaus läheisyyteen ja sen vaikeus, terapeutti ottaa yhteyttä henkimaailmaan, että joku puhuisi, millaista kuolemassa on. Onko siellä paremmin?
Poliisi kohtaa karmeimmat ihmisyyden jäljet, hirtetty puussa roikkumassa kauniissa aamuvalossa joen varrella, naisten vessassa on paloiteltu lapsen ruumis vessanpöntössä, verta on paljon ja nuoremmat poliisit eivät uskalla katsoa. Seuraavana päivänä tapahtuma on lehden lööpissä: nainen synnytti ja tappoi vauvansa naisten vessassa. Samantyyppiset uutiset toistuvat meillä. Miltä uutista tuijottaessa tuntuu? Ajatteletko, mitä nainen on tuntenut ja mikä lapsi on hänelle ollut? Painolasti, sairaus tai synti? Jotakin etovaa, mistä päästä vain eroon? Millaisia tunteita tilanteeseen liittyy? Elämän raskaus on todella painava myös ohikulkijalle. Onko elämä vain helposti poisheitettävä asia? Taitaa olla. Katolisen maailman ongelmat ovat samoja, joita me joudumme käymään läpi: painuvatko ihmiset lopulta helvettiin, kuten joillekin toivomme?
Mitä haluat? Viisauden sanoja? Sanoo poliisi, se on työmme. Kuoleman raskaus tuntuu joka kuvassa ja kasvoissa. Vanhemman poliisin lohtuna on syöminen ja juominen. Tytär haukkuu läskiksi ja vihaa. Oman kehon kiduttaminen on tie vapauteen ja helpotuksen niille, jotka eivät hyväksy itseään ja elämää. Miksi ihminen on niin raskas, kun voisi olla kevyt? Vessanpönttö on oleellinen paikka myös itsetuhoiselle syömishäiriöiselle.
Elokuva pohtii kuolemanjälkeistä elämää, mitä kuolleille tapahtuu ja voiko heihin ottaa yhteyttä, miksi elää. Lopullisen vakavuus ja elämän päättyminen leijuu yllä: mitä sille kukaan voi? Tai sille, jos tytär ei halua elää? On yritettävä. Poliisin kuollut vaimo oli niin elämäniloinen, tanssi alushoususillaan tupakka suussa rinnat roikkuen maha pömpöttäen. Luurangonlaihat nuoret naiset tanssivat terapiassa yrittäen löytää iloa. Mistä löytää iloa, ellei se tule oman kehon ja mielen kautta, syömisestä, puhumisesta, tanssista?
Terapeutti/meedio yrittää saada viestejä kuolleilta. Uskon puute vaikuttaisi olevan monen ongelma, silti on yritettävä. Olla kuollut sisältä ja kuinka selviytyä siitä, on universaali teema. Kun elävät eivät ole läsnä, voisivatko kuolleet olla? Olisiko kuolleilla vielä jotakin sanottavaa, kun pelkoa ei ole ja pahin on jo tapahtunut? Toisiko viesti kuolleelta helpotusta, että sielu on olemassa? Ikävä saa surulliseksi ja suru on elokuvan tunnelma koomisuuden lisäksi. Isän epäily kaikkea huuhaata ja yliluonnollista kohtaan tekee ihmisten kuvitelmista naurettavia. Ihmisen traagisuus kääntyy huvittavaksi. Eikö mitään muuta todella ole kuin elämän tragedia ja yksinäisyys, on kuin jatkuva itku, johon moni sortuu.
Kosketuksen ja läheisyyden puute tekee eläväksikuolleeksi. Koira korvaa ihmisen. Terapeutti katselee salaa, kun nuori pari suutelee ahnaasti porttikonkissa. Äänimaailma on hyvin maanläheinen ja hiljainen, kaikki narahdukset kuuluvat. Ylimääräistä musiikkia ei ole, mikä on iso plussa. On vain se mikä on, tekemisen ja elämisen äänet. Äänten lähde voi olla kummitus tai auki jäänyt ikkuna, jota tuuli heiluttaa. Menehtyneet ovat läsnä, ajatuksissamme, jos ei muuten. Kuinka selittää yliluonnollinen ja oudot kohtaamiset henkien kanssa, etenkin sellaiselle, jolle ne ovat hölynpölyä. Onko uskonnoissa eroja, kuinka tuonpuoleinen näyttäytyy ja miten siihen uskotaan? Onko se pelottava vai hyvä paikka? Uskovalle kuolleiden läsnäolo ja yhteys ei ole sairautta vaan todellisuutta. Miten järkevää on kuvitella olevansa yhteydessä kuolleisiin, poliisi epäilee. Hänkin lopulta harjoittelee huutamista.
Some torture, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä
Whorehouse or warehouse? Meille edelleen kaukainen Euroopan kolkka Romania on maa, jossa mustalaisilla ei ole häävisti asiat ja katukoirat herättävät empatiamme. Kuvat katulapsista ja imppaajista että ketjuihin kytketyistä lapsista lastenkodissa ovat piirtyneet mieleeni aivan kuin kommunistijohtaja Ceausescun teloitus 25.12.1989 ja vallankumous https://fi.wikipedia.org/wiki/Romanian_vallankumous_1989, joka oli Euroopan oloissa verinen, yli 3000 kuoli. Kestää aikansa päästä yli kommunistien ikeestä ja vallankumouksesta. Onkin monen maan kohdalla ollut kiinnostavaa, kuinka se onnistuu. Vallankumous on ajatuksena ja tekona sankarillinen ja onnistuminen on onnenkauppaa. On vaikea kuvitella maailmaa ilman vallankumouksia. Kommunististen kumousten jälkeiset vallankumoukset ovat selkeästi olleet tarpeellisia, vaikka ehkä suuruutta ja vakautta kaipaillaankin. Muutoksen arviointi on hankalaa ja ennustaminen etenkin. Jatkuva vallan ja kumouksellisuuden käsikähmä on perusihmisyyttä, tapellaan kuka johtaa ja kuinka. Meille kommunistimaiden estetiikka on eksoottista ja ehkä jopa nostalgista, onhan sosialistista realismia täälläkin. Mullistuksena kommunismi oli niin valtava, että se kaikuu edelleen. Kuinka analysoida, mitä kaiku sanoo ja millaiset vaikutukset ovat? Kuinka saada käytäntöön niitä hyviä asioita, joiden vuoksi kumoukset tapahtuivat? Joillekin kaiku sanoo, ei koskaan enää ja kapitalismi nostaa ihmiset köyhyydestä, sosialismi pitää ihmiset köyhinä Suomalaisten suhdetta absurdiin voi näiden elokuvien kautta miettiä. Aivan kuin taide pitäisi järjestää helposti ymmärrettäväksi sotkuisesssa maailmassa ja kokeellisuus on joko täysin marginaalissa tai poissaolevaa, koska se ei myy, etenkin elokuvassa.
Kaksi romanialaista mustaa komediaa, jotka löytyvät kirjastopalvelu Cineasternassa, cineast.fi. Bad luck banging or Loony porn 2021 ja Don’t expect too much from the end of the world 2023 kumpikin Radu Juden ohjaamia ja kirjoittamia osui ruudulleni. Toisessa opettaja joutuu vastuuseen kumppaninsa nettiin lataamasta kotipornovideosta, jossa naisopettaja panee varsin autuaasti. Video näytetään myös elokuvassa ja samalla nauretaan asialle, jota kaikki tahollaan tekevät, naivat, kuvaavat, miten sattuu puhelin kädessä ja tirkistelevät. Videon jokainen haluaa tietenkin nähdä. Opettaja päätyy muiden opettajien tuomioistuimeen tuomittavaksi pois virasta tai vain nuhdeltavaksi. Siihen pitkälti elokuva keskittyy: kuinka tilanne riistäytyy ja nainen kantaa harkitsemattomasta teosta yksin vastuun. Miestä ei elokuvassa muuten käsitellä kuin naisen seksikumppanina, miestä ei videossa myöskään paljon näy, penis toki vilahtaa.
Kuinka nuhteeton opettajan on oltava, minkälainen häpeä julkisesti seksin harrastaminen on? Se tietenkin tuhoaa elämän, tekee kuin julkisuuden henkilöksi ja millä perusteella opettajan vapaa-aika kuuluu työpaikalle tai vaikuttaa hänen työhönsä. Tietenkin se vaikuttaa. Opettaja opettaa. Pilkka ja häpeä ovat vääjäämättömiä. Nainen ei kuitenkaan suostu häpeämään. Hän katsoo silmiin ja haluaa ratkaista asian. Hän ei ladannut videota nettiin, vaan kumppani.
Romania on kehittynyt maailman mukana, mutta miten lopulta, olisi kiinnostava tietää. Kehitystä on niin monenlaista. Enemmän pilvenpiirtäjiä, netin ilmiöitä, kuinka helpoiten menestyy, tekee rahaa ja jetset-elämä edelleen on tavoiteltavaa. Rikkaita ihaillaan ja matkitaan. Naisten ja vähemmistöjen asema kertonee jotakin kehityksen tasosta ja tapahtuuko yhteiskunnallista muutosta parempaan. Raha tuo tietynlaista kehitystä, muoti muuttuu ja missä tahdissa, on päätöntä. Entinen heitetään roskikseen, samoin kuin vanha tyyli. Vertaaminen entiseen on science fictionia, siksi se toimii, toinen jalka on entisessä, siinä, mitä ei voi paeta ja sulkea pois. Ero on edellisiin vuosikymmeniin iso esteettisesti ja poliittisesti, myös vapaudelle on käynyt jotakin. Aivan kuin naiset olisivat muutoksen aktiivisia puolia ja miehet älyllisesti alakynnessä ja toimintatavoiltaa jämähtäneet, koska muuttuminen rikkoisi miehen mallin.
Kummassakin elokuvassa nauretaan kansallisille piirteille, tunkkaisuudelle, kuppikuntaisuudelle, seksismille ja rasismille, jotka eivät ota lähteäkseen ja joita yritetään peitellä matkimalla ja nuoleskelemalla eurooppalaista juppiutta, näyttämällä tyylikkäältä ja rikkaalta, menemällä hetken trendeihin mukaan, yrittämällä houkutella investointeja muualta Euroopasta, aivan kuten muuallakin tehdään. Dilemma, sama kuin aina, keitä me olemme ja keitä muut ovat, millaisiksi voimme tulla, miten ja kuka kuuluu joukkoon, miksi eivät kaikki, vaikka niin sanotaan? Tärkeää on miltä mikäkin näyttää. Kummankin elokuvan osalta välähdykset Romanian historiasta toimivat hyvin johdatteluna tähän päivään, kontrastina ja demonstraationa, kuinka vauhti on kiihtynyt. Unohtaminen on päivän juttu, joten muistuttaminen on tärkeää. Nopeus ja kaikki-heti-nyt-, kieli vyön alla-tyyppinen kiire jonnekin on oireellista, töitä on tehtävä paljon, uupumukseen asti. Mikä on perässä juoksemisen hinta? Menetyksen ja ulkopuolelle jäämisen pelko vaivaavat myös ja ehkä etenkin Romaniassa. Bukarest on kuitenkin vilkas city, missä on häslinki päällä.
Naisten esittämät pääosat kertovat, jotakin on tapahtunut. Aivan kuin lamppu olisi syttynyt. Näin vapautunut luovuus ja idearikkaus on harvinaista elokuvissa tänä päivänä. Eikö elokuvissa oteta taiteellisia riskejä, kun olen näin vaikuttunut? Vaikuttavaa kuvausta yhteiskunnallisesta, taiteellisesta tai sitten vain teknologisesta muutoksesta, miksipä ihminen muuttuisi, joka pakottaa arvioimaan entisen ja nykyisen Romanian suhteen muuhun maailmaan ja itseensä, että kuinka elää tässä muutoksessa, johon jokainen voi vaikuttaa puhelimellaan. Naisella on ääni. Entinen maailma, joka on kuin Johann Straussin valssi, jossa roikutaan tavan vuoksi kiinni tai Johannes Brahmsin Hungarian dance no. 5 in G minor, mikä toimii hienosti absurdiuden taustana. Kaikki virtaa kuin liikenne, melkein saumattomasti, melkein törmäämättä.
Unkarin ja Romanian suhde lienee hiukan arka edelleen. Mitä tahansa voi tapahtua, ihan missä tahansa, nainen on kaikenlaisten tahojen vietävänä ja päälleastuttavana, niin sanotusti. Kummassakin elokuvassa johtoajatuksena on, kuinka kauan voi antaa kenen tahansa pompotella, saada viimeinen sana ja mitä tapahtuu, kun ryhtyy sanomaan vastaan ja on välittämättä muiden ajatuksista, tekee vaan. Mitä yksi ihminen voi tehdä, kun vastassa on koneisto, jonka ajatuksia ja halua nöyryyttää on mahdotonta muuttaa? Kuinka kohdata massayleisö yksin? Nöyryyttäminen on tätä päivää ja on hävettävä, jos ei kuulu joukkoon, pian olet ulkona. Kuinka peilata nykyhulluus entisen hulluuden kanssa? Kääntää kuva niin, että voit nauraa takaisin katsojalle ja katsoa, minne olemme menossa: jyrkänteeltä alas vai vuorta ylös, jätevuorta ehkä. Kuinka erilainen maailma on nyt, mutta halut ja tavat toimia eivät ehkä muutu lainkaan, on vain erilaiset välineet.
Nykyelokuvassa absurdius, jonkunlainen idiotismin ja sekopäisyyden sekoitus, joka kumpuaa arjesta, oman maan tavoista ja historian painolastista, on herkullinen, eikä lainkaan liiaksi sellaista näe, jossa kaikki heitetään silmille, selkeästi tarpeesta särkeä siloiteltu kuva. Siksi on ihanaa nähdä tekijöiden vievän hulluttelun ja eurooppalaisen satiirin perinnettä eteenpäin yksinkertaisilla ja nerokkailla asetelman vaihdoksilla, elokuvan tekemistä kiinnostaviin ulottuvuuksiin. Nyt nainen voi miehen naamalla parodioida Andrew Tatea ja hänen kaltaistaan miestä TikTokissa ja päästää pirun irti, sanoa kaikki, mitä ajattelee, välittämättä, kuka kuulee. Vapaus on ihanaa tai tätäkö on vapaus? Vapaus on nopea auto. Deepfaken avulla nainen ottaa haltuun ja suoltaa siloittelematonta seksististä psskaa kuin valtavirtaa ja jotakin jokapäiväistä, sitä mitä Andrew Tate, hänen kaltaistensa ajatukset ja puheet ovat ja millaista todellisuutta Taten kaltainen mies luo. Hänellä on paljon ihailijoita. Suhde ja näkökulma romanialaisiin naisiin muuntuu kertaheitolla, kun Tatelle puhuu takaisin. Mikä tämä mulkku kuvittelee olevansa, mitä hän ajattelee naisista, Romaniasta ja miksi? Miksi, on ehkä se painavin kysymys. Vastauksena, koska voi. Kuinka kukaan kehtaa tai antaa valtaa Taten kaltaisille? Kuinka muuten antaa takaisin kuin parodioimalla ja tekemällä naurettavaksi, näyttää jotakin todellista, todellisen luonne. Elokuva vastarintana, jossa huumorilla on suuri osuus, kun todellisuus on kammottava, on tehtävä naurettavaksi.
Vallankumouksen kokemus, muutoksen seuraaminen ja siinä eläminen luo kakofonisen ja mielipuolisen maailman, jossa kuka tahansa voi periaatteessa olla mitä tahansa ja ottaa valtaa seuraajien määrällä ja olemalla mediassa. Ihmenainen tulee lihaksi ja nappaa kaikki haaviinsa, on itse oltava autonratissa ja tehtävä ratkaisut. Ratkaisukeskeisyys ja asianlaidan huomaaminen, että yksilöllä on valtaa, on oleellinen palanen kommunismin raatelemissa maissa, joissa sulautuminen joukkoon on turvallisuuskysymys, mikä saattaa olla niin nykyäänkin. Uudenlainen vallankumous, kun vallankumouksista puhutaan hyvänä asiana, on ihmisen evoluution ja kehityksen palanen yhä uudestaan. Elokuvan tyyliin, asioita tapahtuu, niitä havainnoi, tekee päätelmiä ja on aktiivinen tai passiivinen asioiden suhteen tai laittaa itse tapahtumaan, jokainen voi valita, minkä roolin ottaa. Suhteemme vallankumouksen tapahtumaan, joka on jatkuva prosessi, kuten Slavoj Žižek monesti kysyy, kiinnostavin päivä on vallankumouksen jälkeinen päivä: mitä silloin tapahtuu, kuinka järjestäää yhteiskunta uudelleen, ihmisten tavat ja ajattelu, jotka ovat hyvin hitaita muuttumaan.
Portraits of deliquients and other, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä
Ajantaju on kadonnut. Nainen kysyy, onko tämä tuhat vuotta myöhemmin. Milloin olemme, mikä aika tämä on? Anthony Gormleyn Angel of the North on vielä pystyssä ja luonto on päässyt rehottamaan. Luonto tulee lähelle ja ihminen muuntuu osaksi luontoa varsin nopeasti, kuten käy sivistyksellekin. Elokuvat katastrofaalisista epidemioista ovatkin taiteellisesti haastavia, en tiedä, ovatko ne taidetta vai vain viihdettä, koska kuka viihtyy tätä katsomalla ja taiteeksi nähtynä, pitäisi olla omaperäinen ja luoda muutakin kuin pintaa. Karastrofielokuvat ovat keksityn dokumentin ja kauhun sekoitusta, pelkokuvia asioista, joita totutusti ja alitajuisesti pelätään: kuolemaa, yksin selviytymistä, näköalattomuutta, tyhjään putoamista, sivilisaation romahtamista, toinen ihminen on susi toiselle, mikä tarkoittaa järjestetyn yhteiskunnan menetystä: kukaan ei hoida eikä tee puolesta, sinänsä ehkä helponkuuloinen kategoria, katastrofi, totaalinen romahdus ja niin tosi elämässäkin kävisi. Kysytään selviytyjiä ja taitoja. Elokuva muistuttaa, mitä on edessä. Elokuvat ovat ennenkin ennustaneet tulevaisuutta ja nyt hiukan irvailevat nykyihmisen tilanteelle, mikä on monella tapaa absurdi ja luisumassa alhoon.
Zombeilu on yksioikoista, kaava Michael Jacksonin Thrilleristä ja Dawn of the Deadistä, mikä on genren todellinen haaste. Samanlaista elokuvaa ei montaa jaksa katsoa, ellei ole todellinen fani. Itse en ole. Halusin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, koska en ymmärrä sen viehätystä. Elokuvan pääpointti on, kuinka selviytyä, elää ja päästä pakoon, pääseekö päähenkilö pakoon, kuka pelastaa, mitä meistä jää jäljelle, muuta kuin luut? Luista yksi mies rakentaa monumenttia. Se yksi ehkä selviytyy, joten heikolta näyttää, mutta hän on huomannut voidella itsensä jodilla, örkit ei tykkää haukata. Muureja ja aitoja tarvitaan edelleen, aivan kuin keskiajalla. Poteroita ja tähystystorneja, epäilyä ja kykyä pysyä hereillä.
Zombien tyyppiset tappajat ovat ryhmässä ilmaa harovia juoksijoita ja stalkkereita. Tässä elokuvassa he ovat alasti ja todella nopeita, hyvin alkukantaisia murisijoita, jotka repivät pään irti selkärankaa myöten ja purevat tartuttaen tautiaan. Örisevät keskenään eläinten lailla ja huutavat ihmisten perään kävellen kuin vajaaälyiset tönkösti. Puuduttavaa.
Toinen outo muunnos ihmisestä on lihava maassa ryömijä, jolle maistuvat madot muun muassa. Kumpiakin täytyy pelätä ja kumpikin on ällöttävä, mutta ylipainoinen zombie on hyvä keksintö. Se vain yrittää päästä eteenpäin ja syödä samalla. Se on jo osittain sulautunut luontoon. Iholla kasvaa jäkälän tapaista, että näyttää taruolennolta.
Ihmiset elävät keskiaikaisesti muurin ympäröiminä erossa mantereesta ja käyttävät aseina jousia. Hiukan Shaun of the Dead, Kuolleiden kunkku tulee läpi, eräänlainen peribrittiläinen huumori, jossa pubi on täynnä ja lauletaan Delilaa yhdessä kaiken sotkun jälkeen. Kuva on ihmisen tasolla, ihminen korkeassa ruohossa miettimässä, minne on joutunut ja umpeenkasvaneessa metsässä, missä kauhu lymyilee perinteisesti, on pelottavaa. Perusarki on sotkuista ja se on ok, koska mikään ei pysy järjestyksessä muutenkaan. Maailma on romahtanut ja uhat ovat todellisia, mitä tehdä?
Brittiläisen huumorin ja elokuvan ero amerikkalaiseen yleensä on, kuinka tavallinen ihminen pääsee esiin, miten arkisuus, pienet oivallukset ja hitaus näytetään ja pyrkimys on johonkin muuhun kuin mitä kuvassa on, pyritään näkemään kuvan yli näyttämättä ja luoda syvyysulottuvuus. Kansallisuuksissa on isoja eroja, siitä kumpuaa elokuvasarjan vahvuus. Briteillä on realistisempi ote eikä ns. rumaa häivytetä ja tavallinen pystyy uskomattomiin tekoihin. Näyttelijät eivät ole tavallisesta poikkeavan kauniita. Britti yrittämättä naurattaa, on hauska, koska on oma itsensä, jäykkä ja paskanhaileen muoto ihmisestä, jonka kulttuuri ja viisaus on vanhaa. Kaikki on normaalistikin outoa, ettei ehkä heti huomaa, kun asiat todella ovat vinksallaan, etenkään kännissä.
Genre on hyvin amerikkalainen, joten brittiversiossa on uutuuden viehätys edelleen, kun kulttuuri on eri. Yritys on muistuttaa kansallisesta erityisyydestä ja ongelmien globaalista luonteesta. Kuolevaisuuden pohdintaa yritetään vakavasti, kun parannuskeinoa ei ole muuta kuin tappaminen eli vääjäämätön kuolema, se on otettava vanhaan tapaan haltuun kasaamalla luut koristeellisiksi kasoiksi.
Japanilaisilla on myös mittava Godzilla ja muu kauhukabinetti. Mistä kauhu lopulta tulee ja miksi tietyt kulttuurit tekevät paljon kauhuelokuvia, onkin hyvä pohdinnan aihe ja onko kauhulla mitään uutta annettavaa tai edes kiinnostavia tarinoita? Pelkäämmekö nyt kuvitteellisia asioita vai oikeita? Millaista pelkoa tunnemme? Lamaannuttaako pelko ja onko hyvä pelätä? Kauhu ja pelottelu on myös eurooppalaista perinnettä tarinoiden ja satujen kautta, hyvin vanhaa sekin. Pelot saavat ihmiset tekemään asioita. Yksin mietin, miksi Suomessa apinoidaan amerikkalaista kauhua, kun harvoin täällä koetetaan elokuvassa pelotella? Draculakin on omaperäisempi.
Kauhun maneerit nykyelokuvassa ovat väsyttävän toistettuja, että olen ihmetellyt, eivätkö tekijät huomaa vai onko toisto kauhun pointti ja tekemisen suola? Hahmojen ohi viuhahdus hirvittää tai sätkäyttää, mutta sitäkin osaa odottaa. Kun luodaan pelottava kohtaus, on olemassa odotuksen tuntu, oven avaus tai onkalo josta tulee pelottava asia. Onko helppous ja yksinkertaisuus osa tekemistä ja kauhun elementti, jota ilman elokuva menettää jotakin oleellista? Maanläheisyys, mullan nuolenta ja erikoisefektien puute toimivat brittien hyväksi. Amatöörimaisuus toimi Shoun of the Deadissä hyvin. Liika säännönmukaisuus ja tuottaminen, paljon rahan upottaminen myyntitarkoituksessa ovat jo näkyvä haitta elokuvissa.
Mistä zombie-elokuvissa on kysymys, jää monesti miettimään, mutta huumekatastrofia seuratessa, se valkenee: olemme melkoisen edessä. Shaun of the Dead on realistinen, ehkä tämäkin elokuva nojaa realistisiin skenaarioihin. Huumeaddiktit todella liikkuvat kuin elävätkuolleet ja huumeet uhkaavat normirauhallista asuinaluetta. Viimeisimmät kehitykset huumeiden maailmassa saavat ihmiset näyttämään elokuvien zombeilta, viruksen tartuttamilta eikä parannusta juuri ole näkyvissä, kun aineet kovenevat. Tuho on vääjäämätön.
Kävisikö kuu? Voin ottaa sen pimeän puolen, mutta pimeä ei ole hyvä paikka. Mikä olisi? Että kuulostaa turvalliselta piilolta. Omituinen sana, neuroosi. Omituinen kuu, niin lähellä ja kirkas.
Mistä neuroosin saa muuten, kun on pakotettu olemaan muuta kuin on? Neuroosi on, kun kaikki pelottaa, pelkää hukkuvansa ja unohtavansa, missä mikin on. Joutumista kaaokseen, hallitsemattomaan tilaan. Ryhtyy Omituiseksi ja pelottavaksi, ei-lähestyttäväksi, hylkiöksi, jolla on pakko-oireita kuin liiaksi, poistettavaksi. Lika, vinous, ylimäärä, tahra, haju ja poikkeama totutusta saa stressin aikaan.
Kun kaikkea joutuu epäilemään, itseään, epäilläänhän sinuakin, neuroosi saa vallan ajan kuluessa toistossa näistä samoista pikku asioista, jotka ovat vinossa. Olenko tosiaan niin epäilyttävä? Kyllä kai. Jokainen on. Teenkö oikein ja miksi en?
On jotakin vikaa, siis poikkeama totutusta eikä pysty korjaamaan enää. Kaikki pitää sammuttaa, ettei syty tulipaloa. Puhua hiljaa. Kysyä kuiskaten. Hengittää rauhallisesti.
Kaikki katoaa. Minuus ja minä.
Ne löytyvät, asiat mitkä kadotin, sanon itselleni, rauhoitellen nousevaa paniikkia. Mikä valhe.
Rauhallisuus tulee kello 22. Silloin kuuluu kaikki.
Talojen välistä näkyi, kun joku otti kovat vauhdit. Minä en ajatellut Huutoa. En ajatellut mitään muuta kuin liikkuvaa hahmoa talojen välissä. Jonkun lapsuus.
Onko koiralla nimi? Raikuva nauru. Se haukahti ja istahti. Mikä on haistella ilmaa.
Tehdä kivillä täytetyistä muovipusseista pilviä ja roikkua niissä.
Kuinka oppia irrottautumaan? Olla törmäilemättä. Kauan sillä elää? Eläminen on vaarallista, mitä minä kuvittelin.
Majakollektiivi Timanttimetsä 