Se, että raha pelaa niin isoa roolia ihan missä vaan, tekee ’asian’ silmille heittämisestä, rahan ’ongelmasta’ herkullisen ja toisaalta helvetin surullisen. Se, että ihminen mitataan hiuksista kenkiin suoralla silmien ja pään liikkeellä, tekee ’asiasta’, ’ongelmasta’ hyvin henkilökohtaisen ja kertoo millaisessa yhteiskunnassa elämme ja mikä on ihmisille tärkeää. Kyräilyyn minkälaisia tavaroita ihmisellä on ja mitä ne kertovat hänestä, ei totu, vaan synnyttää sellaisen raivon, että teoksia lähtee vain syntymään, ei voi muuta kuin nauraa tyhmyydelle. Ei ole siis ihme, että köyhyys ahdistaa ja hävettää, siinä ei nähdä mitään hyvää, vaikka kulutamme kahdeksan maapalloa, haluamme kaikki samat vehkeet ja elintason. Minulle niukkuus on ollut inspiraation lähde, ei lamaannuttava kokemus, ilmeisesti koska en muuta ole kokenut. Olen ollut köyhä aina ja minun pitäisi edelleen hävetä itseäni? Materiaalisen ja etenkin henkisen tuen vähyys Suomessa varmasti lannistaa heikomman ihmisen, uskon että niin on tarkoituskin. Performanssi ja runous ovat olleen halvimpia ja mahtavimpia taidemuotoja itselleni, juuri anarkistisen silmille heittämisen ilosta. Ajatuksesta mitä minulla on, on lähdettävä, ja mitä minulla pitäisi olla, on tekemisen hetkessä niin turha ajatus, että ideoissa on paljon mitä tarvitsen.

Itse siis olen tarvinnut rahaa taiteilijana näyttelykustannuksiin. Hakea vuosiapurahoja projekteihin jotka pitäisi olla valmiiksi ajateltuja vuosia ennen: ei ole minun tapani tehdä, joten voimassaoleva apurahajärjestelmä ei palvele kaltaistani taiteilijaa, kuten ei myöskään se fakta, että saatu apuraha on voitonmerkki eli kertoo tasosta eli rahalla määritellään ammattitaito ja ammattilaisuus. Taiteessa raha on vielä hiukan eri juttu, koska ala on hyvin ennakkoluuloinen, konservatiivinen ja hitaasti uudistuva, jossa se kenet tuntee, missä asuu ja mistä on valmistunut vaikuttavat hyvin paljon miten pärjää. On myös selvää, että on ongelmallista löytää ostavia asiakkaita tuntemattoman taiteilijan installaatiolle ja jolle hinnan esillelaitto tuhoaa näyttelyn jota ajattelin ja tekee tilaan myyntinäyttelyn, koska se kaikki mitä on esillä, on se kokonaisuus, mitä taiteilija haluaa kertoa. Idiootiksi haukkuminenkaan ei auta, kun haukkuja ei ymmärrä eroa myyntinäyttelyn ja taidenäyttelyn välillä ja mitä väliä tällaisilla yksityiskohdilla on. Rahasta puhuminen taiteessa on vaikeaa, siitä kertoo, että ensisijaisesti yliopistossa tulonlähteenä taiteilijoille pidetään apurahoja. Taiteilijoille on edelleen ne vanhat tavat tehdä rahaa ja innovaatioyliopisto ei rahanteon uudelleen ajatteluun millään tavalla ymmärrä ottaa osaa taiteen osalta. He pitävät nykyisestä systeemistä ja haluavat pitää sen, kuten myös vanhoillisen ajatuksen taiteilijasta joka joko menestyy tai tuhoutuu tai vain unohtuu (olankohautus ja voi voi). Aivan kuin olisi kadonnut ymmärrys, että suurin osa apurahoista taiteilijoille on taiteen teko ja esitys kustannuksiin, ei elämiseen, eli minun pitäisi saada myyntituloja, eikö niin. Näitä taiteilijan realiteetteja ei ymmärrä taiteen ulkopuolinen lainkaan, ja on outoa, ettei niitä ymmärretä yliopistossakaan. Ajatuskehä on samanlainen toistuvasti vuodesta toiseen vastaani tulevilla ihmisillä. Selitän tämän ongelman nyt tässä, koska olen asian selittämiseen vitun kyllästynyt. Myöskin kuinka naiset ja miehet pärjäävät taiteessa on valtava merkitys ja on yhä jatkuva juopa.

Rahattomuus ja niukkuus siis ovat tekemisessäni hyvin keskiössä, koska kohtaan halveksuntaa edelleen yhtenään, tiedäthän, ihminen joka ei ole onnistunut muuttamaan osaamistaan rahaksi, on huono. Tyhjästä nyhjäämisessä on siis kiteytettynä paljon inhoa ja naurua sitä typeryyttä kohtaan, että raha mittaa erinomaisuutta, laatua, paremmuutta, kiinnostavuutta, osaamista jne., myöskin iloa, kuinka paljon voimaa ja kekseliäisyyttä ihmisessä voi olla kaikesta huolimatta, koska en koskaan suostu uskomaan, että rahatukku on lupaus hyvästä, toki se helpottaa asioita, mutta parhaat työni ovat syntyneet asioista, jotka on joko heitetty pois tai laitettu myytäväksi kirpputorille. Se on totaalinen vastalause latteudelle, elitismille, mittareillemme joilla toisiamme katsomme ja kuinka köyhää inhoamme niin totaalisesti, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin haistattaa paskat ja tehdä juuri sitä ominta juttua. Kaikki valta lannistumattomuudelle ja mielikuvitukselle! Mielikuvitus, joka on todella katoava luonnonvara. Onhan sulla omia ideoita, onhan?