On mahtipontinen väite, eikä kovin väärä. Ihmiset näkevät, näkisivät jos katsoisivat, ja tähyilevät eteenpäin, tai jonnekin, kai. Ehkä he tuijottavat näkemättä, haluamatta nähdä, ymmärtämättä mitä näkevät, osaamatta tehdä näkemälleen mitään. Sehän on puolustus- ja pakokeino liiallisia ärsykkeitä ja kaaosta vastaan, olla näkemättä, sulkea ulkopuolelle, kääntää katseensa, sulkea silmänsä, olla käsittelemättä todellisuutta. Näkevät ihmiset luovat kuvaa mielessään kaikesta näkemästään. Nähdyn todellisuuden kuvantamista näkemästään jotta se tulisi ymmärretyksi, nähdyksi. Luomme kuvia mielissämme tekstistä, ajatelmista ja uudelleen mielikuvista, kuvia tilanteista joissa olemme, joissa joku muu on, todellisuuden tai kuvitelman kuin elokuvan, jokainen omanlaisensa. On hämmästyttävää kuinka vähän lopulta todella katsomme, vertailemme, kiinnitämme huomiota. Tarkoitan huomaamme ja pysähdymme ajattelemme mitä katsomme, kysymme mikä tämä paikka on, jossa olemme ja miksi se on sellainen kuin se on, eli mietimme mikä tarkoitus sillä visuaalisella kulttuurilla, joka on ympärillämme, on meille.

Mitä katsomme ja miksi katsomme jotakin tiettyä emmekä jotakin muuta. Päättelen asioista joita näen ihmisten tekevän ja jättävän tekemättä, että olemme kuvan vankeja, oman fiksautuneen kuvan ja annettujen kuvien, millaisia kuvien on oltava, millaisen kuvan otamme, mitä haluamme kuvalla sanoa. On helppo ajaa ohi ja tehdä kuten muutkin tekevät. Tuntemuksesta, joka vaikuttaa olevan kollektiivinen, että olemme virran vietävinä kykenemättä sitä hallitsemaan, pyörre kasvaa, meidän kykenemättä suuresti ottamaan osaa suuntaan, johon virta on menossa, saati sen voimaan. Sinnittelemme mukana, ja mietimme kenties, rakentuuko maailma ympärillämme kuin itsestään vai rakennammeko sitä omilla valinnoillamme. Siltä vaikuttaa, että olemme eksyksissä varsinaisesti ymmärtämättä mitä tuotamme, ajattelematta asiaa sen pidemmälle. Yritämme kenties hallita tilannetta, muttemme osaa ja pysty, syntyy pelkotiloja, turhautumista ja voimattomuuden tunne, raivoa ja vihaa. Visuaalisuus on tunteita enemmän kuin rationaalista ajattelua, näin päättelen. Vaikutamme välinpitämättömiltä ja tietämättömiltä paljoudessa. Mitkä ovat säännöt tässä uudessa maailmassa, yhä uudestaan uudessa maailmassa?

Voiko ajatella, että visuaalisuus yleisellä tasolla on pelkkä ulkonäkö, fasadi, edustaminen ja hyvältä näyttäminen, jotta teemme halutun vaikutuksen. Näyttäytyminen asia, johon on kiinnitettävä erikoista huomiota, koska meistä ajatellaan jotakin sen johdosta, miltä näytämme ja millaisia arvoja tätä kautta edustamme. Kysyn, koska katsomme paljon toistemme vartaloita ja pukeutumista, kuvia toisistamme, ulkonäköä kovin tavallaan kriittisesti, teemme niin myös itsellemme eli punnitsemme millaisella visuaalisuudella ympäröimme itsemme että näytämme hyviltä ja pidämme siitä mitä näemme. ‘Kriittisyys’ ja halu kohdistuvat kehoon ja valintoihin, makuun, mihin kuuluu, mitä haluaa ja mistä pitää. Liittyväthän tunteet siihen mistä tykkäämme, mitä valitsemme, makutottumukset, tyyli ja mitä vielä eli mietin mikä on todella vapaaehtoista, valittua ja omaa, mikä rationaalista ja mikä irrationaalista. Liitymme valinnoillamme yhteiseen tai erilliseen visuaalisuuteen, luomme sitä mikä näkyy tai on näkymätöntä, näytämme jotakin ja emme halua näyttää. Joko haluamme näkyä tai sulautua, olla kommentti tai joku tuntematon, johon ei kiinnitä huomiota. Kun kaikella on merkitys, signaali, on visuaalisuus hyvin monimutkainen ja vaikea systeemi. Mutta valitsemmeko tunteemme ja ajatuksemme tunnetun, turvallisen visuaalisuuden kautta? Saavatko tunteemme meidät valtaansa tuntemattomasta syystä vai jostakin jota katsoimme, katsomme joka päivä ja onko se jonka koemme turvalliseksi oikeastaan haitallista? Ajattelevatko tunteemme ja halumme puolestamme kun pitäisi käyttää järkeä ja tietää mikä on järkevää, entä kuinka valitsemme omamme, jos ei ole jotakin omaa ympärillä, jonka tunnistaa hyväksi, jonka hyväksyy.

Kenties vain kuvittelemme panostavamme juuri visuaalisuuteen niin kovin, sitä kuitenkaan syvällisesti tekemättä. Panostamme tyyliin, tyylikkyyteen, vaikutukseen, kuvitelmiin ja illuusioihin saadaksemme tuloksia ja luodaksemme vaikutuksen persoonina, emme niinkään luodaksemme jotakin kestävää, kollektiivisesti henkevää. Seuraamme trendejä, sisustamme kotejamme, valitsemme ulkonäkömme huolellisesti tai muuten sopivalla tavalla, jonka kautta kuulumme johonkin ryhmään. Mitä on visuaalisuus jota haluamme, jonka tunnemme omaksemme halun kautta ja onko siinä lopulta mitään omaa jos olemme ympäröivän kulttuurin vietävissä?

Jos esteettinen visuaalisuus, positiivinen näköaistin helliminen ei ole ensimmäinen prioriteetti yleisesti, yhteiskunnallisesti, yleishyödyllinen ja jokamiehen oikeus ja velvollisuus, niin mikä on rakentamisen tarkoitus, tai tehdyn visuaalisen kulttuurin tarkoitus? Kohdistuuko kauneuden kaipuumme enenevässä määrin kehoihimme, koska siihen voimme vaikuttaa? Jokainen tietää kohdallaan, että kauneuden ja miellyttävän kuvan katsominen tuo hyvän mielen. Kiinnostava kuva on kenties sellainen, jossa on paljon yksityiskohtia, herkkyyttä, suloutta johon voi kiintyä. Syntyy syvyys kohteeseen henkilökohtaisen kautta, kun mielenkiintomme ja tunteemme heräävät. Miten estetiikka ja visuaalisuus liittyvät toisiinsa tai eroavat toisistaan? Tähän tarvitaan määritelmä: estetiikka on filosofian osa-alue joka tutkii taidetta, se on taidefilosofiaa, joka tutkii kauneuden käsitettä, olemusta ja kauneusarvoja, ja visuaalisuus taas https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuva on kuva. Kun taide on kuvien luomista, kuvien jotka ovat visuaalisen kulttuurin keskiössä, estetiikka on hyvinkin siinä samassa läjässä, kaipuumme kuvaan, kuviin ja kauneuteen. Itseasiassa on kummallista että taide on niin eriytynyt spesiaali-alansa edelleen, että sitä joutuu etsimään, taiteen luokse on mentävä, kun sillä olisi tärkeä tehtävänsä tuolla ulkona. On näyttöä siitä, että se mitä näemme vaikuttaa siihen miten ja mitä ajattelemme. Tämä tuntuu itsestään selvältä. Mitä meidän siis halutaan ajattelevan kuvista ja vaikuttaako kenties siltä ettei meidän haluta ajattelevan, vaan siirtyvän konemaisesti eteenpäin pikapikaa?

Visuaalisuutta pidämme positiivisena terminä, se on runsaus, samoin estetiikkaa ja kauneutta mielellämme vaalimme, ainakin ajatuksen tasolla. Vai onko tärkeää joku tietty puoli visuaalisuudessa, kuvissa, se jokin johon silmämme kiinnittyvät, joka koetaan tärkeäksi jostakin syystä? Mitä ovat nuo tärkeät syyt muuta kuin olla vaikuttavin, katsotuin? Kun visuaalisuus on pinta, kaksiulotteinen laminoitu, tapetti, jolla luodaan efekti, tunnelma ja viihde, niin mitä visuaalisuus on muuta kuin jatkuvasti vaihtuva kuva joka miellyttää hetken ja kyllästyttää kohta? Eli onko visuaalinen kulttuuri, jonka ympärillämme näemme syntynyt tarpeesta viihtyä, saada aikaan jotakin jonka on tarkoitus kestää hetken, vai rakentaa jotakin pysyvää, ajatella vai oleilla, koska johonkin tarpeeseen visuaalia, kuvaa synnytämme. Kuva on merkki olemassaolosta, tekemisestä, paikasta ja erikoislaadusta. Miten hyvin luemme tuota kulttuuria on vaikea hahmottaa, mistä vaikutumme voi silti olla helppo arvata. Koska monilta menee ohi missä menemme, ei ole aikaa eikä kiinnostusta miettiä mistä muodoissa, väreissä, malleissa, rytmissä, fonteissa, koossa, sijainnissa ja tulvassa on kysymys. Onko kaikki silkkaa manipulaatiota ja simulointia, ohjailua jolla meidät saadaan käyttäytymään tietyllä tavalla? Miten kriittinen pitäisi olla, itsekriittinen, yhteiskuntakriittinen ja onko sillä merkitystä? Tietysti on.

Näkökyky ei ole ainoa aistimme, mutta varsin tärkeä ajattelun ja selviytymisen kannalta, luultavasti tärkein. Asiat joita näen arjessa ovat monesti yksitoikkoisia, yhtä ja samaa, mainoksia ja efektejä, kertakäyttöistä ja mahdollisimman tehokasta yhä uudestaan ja uudestaan, tarkoitettu suorittamaan tehtävää, kuvia tarkoitettu katsottaviksi mutta ei unohdettaviksi, tavoilla jotka ovat yksioikoisesti käytännöllisiä ja halpoja, leimallisesti. Nekin ovat punnittavissa olevia asioita, halpuus ja käytännöllisyys. Käytännöllisyys esimerkiksi on varsin haasteellinen asia kun lähdemme sitä testaamaan kuinka joku ratkaisu kestää aikaa, käyttöä ja mitä asian arvolle tapahtuu kun sitä käytetään, kun se altistuu ihmisille ja ajalle. Hinta taas, kun asiaa joudutaan korjaamaan, uusimaan, purkamaan ja rakentamaan uudestaan, puhumattakaan homevaurioiden aiheuttamista oireista ja sairauksista, joiden hoito on kallista. Halpuus on kaksipiippuinen juttu, halpuuttaminen on hämäystä. Vaikka tiedämme tämän, menemme halpaan, koska olemme joko köyhiä, välinpitämättömiä tai pidämme halvasta ja toistosta ihan ilmiselvästi.