Itsestäänselvyyksien maailmassa toisto ja ympäri pyöriminen ovat edellytyksiä tehdä asioita, koska olemme tulleet kuvitelmamaailmaan, tulevaisuuteen, jossa luulemme enemmän kuin tiedämme, koska lähes kaikki tekevät niin, koska jotakin on tehty kuten aina ennenkin mutta silti olemme jossakin uudessa. Silti oletamme asioiden olevan tietyllä tavalla, tarkoittavan tiettyjä asioita. Ajattelemme silmillämme, teemme vaikutuksen katseeseen näyttävyydellä ja koolla. Että ajattelemme pinnallisesti syöksymällä ensimmäisiin vaihtoehtoihin näkemättä ja kuvittelematta muita, että pitäydymme hyväksi havaituissa ajattelutavoissa joiden hyvyyden ja paremmuuden säätelevät ainoastaan perinteet, tavat ja itsestäänselvyyksinä pitämämme olemassaolon muodot jotka ovat normittaneet kaiken ennen ja tekevät niin nyt. Irtipäästäminen on vaikeaa ja teemme siitä yhä vaikeampaa olemalla mukavuudenhaluisia haluamatta tietää olisiko jotakin parempaa. Olemme rakentaneet teollisen mallin jota emme voi paeta, mutta jossa pakenemme. Pakenemme vastuuta, itseämme, luontoa, seurauksia, muutosta jossa elämme muuttuen, muuttumisleikissä tai muuttumatta järkähtämättä epäillen kaikkea uutta joka tunkeutuu elämämiemme tarkoin rajatuille nurmikoille kuin rikkaruoho. Päättelemme koska maailma muuttuu meillekin tapahtuu jotakin väistämättä. Mitä meille tapahtuu ja mistä jonkin tapahtuminen ihmiselle riippuu? Mikä on tarpeellinen ja haluttu tapahtuma jolloin jotakin todella tapahtuu? Millä mittareilla arvioimme meille tapahtuneen tapahtuman arvon joka antaa meille arvoa ja miten tapahtumat ja niiden intensiteetti luovat meidät?

Muutamme siis maailmaa, tämä on ainakin vaatimus, koska maailma on huonossa jamassa jonka me aiheutamme yhä uudelleen. Jama joka on myös luuppi kun historiaa katsoo. Mikä on kehitystä, mikä muutosta, mikä on rakentavaa, mikä tuhoavaa ja missä kohtaa olemme todella jumissa koska ympäripyöriminen yhteen tulematta on enemmän sääntö kuin poikkeus? Millaisen katsantokannan otamme aikaansaamaamme muutokseen, entä kuinka kannamme vastuun muutoksesta joka ei silminnähtävästi ole aina paras mahdollinen? Tekninen kehitys on muutos, mutta kuinka paljon perusajattelumme muuttuu onkin hyvä kysymys. Ajattelulla ei ole tapana muuttua helposti. Oman oikeellisuutemme, oikeutemme oikeassaolemiseen tahdomme pitää. Vastaantuleminen ja kuunteleminen ovat vaikeita asioita itsensä korkealle nostaneelle. Se on myös ihmisenä olemisen parhaita puolia: kyky puolustaa omaansa, olla tavoitteellinen, tähdätä maaliin ja osua, kuten on kyky muuttaa käytöstään ja ottaa huomioon moninaiset seikat. Eläimillä päättelykyvyn käyttö on hiukan hankalampaa. Me pidämme kiinni siitä mihin olemme juurtuneet, päämme uppoutuneena mekaniikaan kuin uuteen ihanaan maailmaan joka pelastaa meidät yksilöinä, pelastaa ne joilla on varaa pelastautua. Toisto ja teollinen tuottaminen ovat pakopaikkoja joissa helppouden ja ikuisuuden illuusiot tekevät meistä voittamattomia. Voittaminen ja itsensä voiteleminen maailman tärkeimpinä asioina ovat korostuneita ja luovat tunnetiloja, jotka eivät kenties ole terveimmästä päästä. Asiat jotka meidän tulisi kohdata ovat pelottavia kuten esimerkiksi oma itse. Kuinka tuntea oma itse jatkuvassa pakotilassa, jatkuvassa pakkotilassa jossa pelkäämme milloin mitäkin? Pelkomme ja pakkomme tiedostamalla ja kohtaamalla jotakin omassa mielessä alkaa muuttua. Kun on pelännyt tarpeeksi, tehnyt pakosta sitä mitä ulkopuolelta on vaadittu, joka ehkä on ollut myös oma vaatimus tullakseen hyväksytyksi, toivottavasti tulee hetki kun ei enää tahdo valmiiksi annettuja ja pureskeltuja systeemeitä eikä malleja. Millaisia nuo hetket ja teot ovat, jotka saattavat tuntua helpottavilta, hetkiltä joista on haaveillut kauan, muttei jostain syystä ole tehnyt kuten on halunnut ja on ollut järkevää. Kuinka perustelemme mikä on järkevää, mikä on haluttavaa, mikä on kasvua ja mikä on voittamista? Millaiseen halun ja tekemisen maailmaan kasvamme on oleellinen asia kun ryhdymme muuttamaan ajatus- ja tekemisen mallejamme. Mitkä ovat nuo pakottavat asiat joita meidän on pakko jostakin syystä tehdä ja millä tavalla ne tekevät elämistämme vankilan? Olemme fyysisesti ja henkisesti kiinni rakenteissa joita meidän on seurattava ja pidettävä pystyssä, kunnes ne on pakko purkaa ja rakentaa uudet. Odotamme siis tilannetta ettei ole muuta mahdollisuutta.

Aikamoinen jysähdys on siis tulossa, pakosta. Entä jos sen vain antaa tulla? Muutosvastaisuus on hyvin tavallinen tapa ajatella. Muutoksen väistämättömyydestä puhuminen on tuputtamista niille jotka eivät usko eivätkä tahdo muutosta. Sellaisia ihmisiä on paljon. Muutosvastarinta on pelkoa, uskalluksen puutetta tehdä tarvittavia muutoksia tekemisen tavoissa, puheissa ja ajatuksissa, menettämisen pelkoa. Epäuskoa ja luottamuksen puutetta ajatteluun joka on hyväksi ihmiselle itselleen ja ympäristölle. Epäusko vaihtoehtoihin ja niiden vähättely ovat peruskäytöstä, voiko sanoa että on ihmisen perusluonto olla epäluuloinen? Jos näin olisi maailma olisi toisenlainen, kritiikillä olisi toisenlainen arvostus. Olemme tavattoman naiiveja juuri epäluuloisuudessamme ja toisenlaisen välittömällä hylkäysreaktionopeudella. On todistettava todistamisen jälkeen vaihtoehdon paremmuus ja arvo. Millaiseen muutokseen meidän tulisi uskoa? Muutosmessiaita riittää ja kriittisyys on myös terve reaktio. Millaisen muutoksen jokainen kohdallaan kykenee ja haluaa tehdä? Missä kohtaa itsekeskeisyys menee liiallisuuteen ja voiko sellaista huomata itse ilman törmäystä?

Pakollisten rakenteiden maailma pitää näkyvän maailmamme koossa. Siitä meidän on pideltävä kiinni pysyäksemme vauhdissa, voidaksemme elää ja kehittyä. Toive on kehittyä. Pysyäksemme mielemme ja kehojemme halujen vauhdissa joka on sokeuttavaa ja hetkellistä, hiljennämme ja olemme kuulematta sitä joka tavoittelee todellista kehitystä. On huumaava, viettelevää pystyä täyttämään kaikki mielenjohteet, velloa ja keinua. Halumme joka tuntuu hyvältä, kliimaksi kun halu on täytetty on ihanaa. Miksi emme osaa emmekä uskalla ajatella ja tehdä toisin on koska pelkäämme putoavamme, toisin kuin halumme meitä pyytävät tekemään eli pyrkimään vain ylöspäin vaikka on useita eri suuntia joihin mennä. Toisin tekeminen on vaivalloista, uuden opettelemista. Jatkuva uudelleen arvioiminen, uuden tiedon löytäminen, itsen muokkaaminen, päälaelleen kääntäminen, vanhan hylkääminen ja uuden aloittaminen ovat vaativia toimenpiteitä. Ne vaativat aikaa ja kovaa työtä. Tahtomme tehdä kuten itse haluamme on vahva, itsestäänselvästi, ja toisaalta koska teemme kuten vain itse haluamme ollen tuhon, itsetuhon tiellä joka on hetkellisen nautinnon ja hauskanpidon tie. Huomaamalla tämän teemme palveluksen emme vain itsellemme vaan myös toisille. Millaiset vaikutukset pienillä valinnoillamme joita teemme tuhansia on on hyvä ymmärtää. Kyllä tapahtuu innovaatioita ja keksimistä mutta perusrakenteet ja tavat nähdä ihminen maailmassa eivät muutu joko lainkaan tai hyvin vähän, mikä on tuskallista huomata yhä uudestaan ja uudestaan. Realiteetit pysyvät tietysti samoina ja selviytymisvietti on vahva: on pidettävä huolta omasta jatkuvuudesta. Siinäpä on nykyihmisen ristiriita ja konflikti. Kun ymmärrämme että konflikti on elinehto eikä paettava tila olemme ison askeleen oikeassa suunnassa. Ajatus mikä ihminen on itselleen, ympäristölleen ja maailmalle pysyy samana, koska ei ole uskallusta ajatella toisin, ei ole uskallusta mennä ajatusmallin ulkopuolelle tai ajatellaan ettei se ole mahdollista. Näin tapahtuu joka paikassa, paikoissa joissa itsestäänselvästi kuvittelee tapahtuvan itsensä kyseenalaistamista, rohkeaa itsensä unohtamista siitä mihin pystyy, uskomista omiin ja toisten kykyihin, vaihtoehtoista ajattelua mikä on soveliasta ja mahdollista, itsensä ulkopuolelle astumista ja tekojensa ja ajatustensa jatkuva uudelleen arvioimista jota esimerkiksi taiteilijan on jatkuvasti tehtävä. Eli se mitä ihmisen suoritusluupissa tapahtuu on robottimasta ja tehdasmaista tehtävien ja töiden suorittamista jotta selviäisi päivästä toiseen. Jotta selviäisimme uhkakuvien maailmassa jossa olemme myös itse uhka, uhka itsellemme ja maailmalle.

Kuinka jatkaa tästä missä olemme on kysymys siitä mistä voimme ja haluamme luopua, mitä voimme ottaa ja saada tilalle eli mikä ihminen on joka ei ole robotti. Mihin tyydymme, mitä meidän on saatava, kuinka pitkälle meidän on tyydytettävä halumme, millaisia haluja meillä on oltava, mitä olemme toisiimme verrattuna ja millaiseen kilpailuun haluamme ryhtyä. Ketä vastaan kilpailemme. Mitkä ovat nuo itsestäänselvyydet joissa junnaamme onkin edelleen yrityksistä huolimatta hiukan vaikea asia lähteä purkamaan. Niihin liittyy elimellisesti oleellisen tärkeitä asioita joita tarvitsemme tai jotka olemme perustelleet itsellemme tarvitsevamme pysyäksemme hengissä, saadaksemme töitä, ystäviä, jatkuvuutta, hyvää oloa, saadaksemme aina jotakin. Halu edellä.

Perusitsestäänselvyys on, että taloudellinen kasvu luo sellaista maailmaa, joka on tarpeellinen, että tarpeittemme täyttäminen on oikeus joka on turvattava, tarpeitten ja halujen jotka myös kasvavat mitä enemmän niitä ruokkii. Itsestäänselvästi meillä on paljon oikeuksia, koska elämme oikeusvaltiossa jossa ihmisellä on itseisarvo arvokkaana yksilönä jolla on oma elämä. Tämä ei ole kritiikki hyvinvointivaltiota kohtaan, vaan hyvinvointivaltion tuotetta kuluttavaa ihmistä kohtaan. Ajatusmallia kohtaan josta velvollisuudentunto ja vastuun kantaminen on kadonnut, ihmistä kohtaan jonka mielestä historiallinen jatkumo on unohtunut, mieli jonne historia ei ole koskaan edes löytänyt ja jota kokonaiskuva ei edes kiinnosta. Miksi siis en olisi syyllistävä ja kriittinen ihmistä kohtaan jonka mielestä ainoastaan omien halujen ja mielitekojen täyttäminen on hänen oikeutensa ja ainoa asia joka häntä kiinnostaa.