Tuntea viha, nähdä viha, kokea viha ja toimia tai pelätä vihan aiheuttamia seurauksia ja olla tekemättä mitään. Sen tunteen joka  synnyttää pelkoa, joka on ollut olemassa kauan ja kasvaa hallitsemattomasti ellemme puolustaudu. Se ei katoa monesta eri syystä, koska alistaminen ei katoa, koska ei ole odotettavissa muutosta parempaa, ei ole parannusta, halua parantua ja on pahuutta. Ne jotka eivät edes tiedä vihaavansa, saavat aikaan tuhoa ympärillään alistamalla uskomaan omaan kaikkivoipaiseen hyvyyteensä, mutta me emme sitä tunnusta koska meidän vihallemme on oikeutus ja se on hyvyys. On oikein vihata pahuutta, yksiselitteisesti, suoraviivaisesti, haluamatta nähdä koko kuvaa. Alistaminen perustellaan vahvemman oikeudeksi. Olemme silti peloissamme, että nuo alistetut pahat radikalisoituvat yhä vaan, rikkovat vahvojen oikeuden jakaa oikeutta, rikkovat vallanpitäjien rakentaman valtarakenteen, joka on turvamme, johon luotamme, vahvempien hyvien (tyyppien) oikeuden rakentaa maailma tahtonsa mukaan keneltään kyselemättä. Vahvojen yhteiskunta, joka suojelee hyvyyttä joka on itsestäänselvyys ja tietynlainen. Yhteiskunta joka määrittelee hyvyyden kaltaisekseen kapeaksi näköalaksi, hymyksi ja nauruksi, hassuksi voiton maksimoinniksi ja taloudellisen kasvun ainoaksi päämääräksi, menestykseksi, positiivisuudeksi, joka on valeasu koska emme kestä totuutta. Että uskoisimme parempaan joka on ostettavissa, saavutettavissa.

Meidän on alistettava ja alistuttava, jotta voimme nousta joka aamu toteuttamaan yhteiskunnallista palvelusta ja jota voisi todisteiden valossa ajatella valheeksi. Edelleen maailma pyörii niin, valheella, valehtelemalla. Vahvemman oikeudella, jonka vahvempi on ottanut itselleen. Aseteollisuus tahkoaa taloudellista voitto josta ei paljon julkisuudessa puhuta, mutta on tiedossa. Katsokaa tuota aseiden määrää… Aseteollisuus on taustapiru jonka olemassaoloa kukaan ei aktiivisesti tahdo eikä kykene asettamaan kyseenalaiseksi, koska meidän on voitava puolustaa itseämme kättäpitemmällä, sillä joka myös hyökkääjällä on voidaksemme vastatta samalla mitalla tai mieluiten tuhoisammin. Joudumme puolustamaan itseämme selviytyäksemme, piiloutumaan ettemme joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Millaisessa puolustusasemassa joudumme olemaan ja miksi mieluiten alistumme. Alistuminen on puolustautumista olemalla vastaamatta koettuun sortoon. Pelkäämällä annamme alistajille vallan ja selkeästi olemme kauhuissamme.

Mitä pelkäämme eniten? Että herätämme vihaa joka saa järjettömät mittasuhteet. Viha toisinaan ei perustu totuudelle vaan mielikuville ja faabeleille, jotka muodostavat vihattavan ja halveksittavan kohteen jonka kautta voimme kasvaa vihassamme suuriksi ja oikeamielisiksi. Mielenkiintoista on kuinka pelkojamme käytetään meitä vastaan, kuinka olemme pelkojemme vallassa. Siksi voi tuntua turvalliselta vihata. Pelkäämme menettämistä ja meillä on paljon menetettävää: maineen, omaisuuden, mahdollisuuksien eli modernin elämän onnellisuuden avainten edellytykset. Emme osaa hallita onnea joka koostuu modernista omistamisen kultista ja tuon elämäntavan hyväksymisestä niin, että muunlainen elämä näyttäytyy halveksittavana ja huonona elämänä. Pelkojamme ruokitaan uhkakuvilla jotka tulevat ja nappaavat ne hyvät, meidät. Meidät viattomat, mahdollisuutemme valuvat hiekkaan ja jäämme tyhjän päälle. Uhkat joille ei voi mitään ellei meillä ole tulivoimaa vastata kasvavaan uhkaan, radikalismiin ja terrorismiin, joka on yhtä kuin tuo pelottava viha, jota meissä ei ole muuten kuin tarpeen vaatiessa. Omaa vihaamme emme osaa käsitellä, hyväksyä saati todentaa, koska viha on jotakin niin pahaa ettei sitä voi meissä olla. Vihaaminen ja sen tunnustaminen vie mahdollisuudet suosioon. Se on meistä pois, koska osaamme elää hyvin ja hallita elämää. Siispä vihaamme salaa ja ryhmän turvin kun se vain on mahdollista.

Viha, joka sanana on niin voimakas, että pelkäämme jo tuota sanaa ja sen voimaa. Minä vihaan sinua on perheissä joissa on teini-ikäisiä lapsi melko normaali tunteenpurkaus, joka tulee hyväksyä sellaisenaan tunteenpurkauksena ja normaalina. Mutta se ettemme uskalla sanoa vihaavamme aikuisina, koska voimme joutua ulkopuolisiksi epäillyiksi, syyllisiksi laittomaan tunteeseen johon meillä ei ole varaa ja koska vihaaminen ei ole kypsän ihmisen toimintaa. Vihaaminen on harkitsematonta, lapsellista ja saatanallista. Se on purkaus ja hallitsematon syöpämäinen tunne, jonka valtaan helposti joutuu jos ei osaa kohdata vastoinkäymisiä. Kuinka käsitellä vihaa joka kasaantuu, jota ei ole käsitelty, puhuttu läpi, jos ei osaa nähdä ongelmia elämään kuuluvina osina: Miksi tunnen näin, mikä tunteeni aiheuttaa ja onko tunteeni väärä. Miksi minä? Vihan kieltäminen ja käsittelemättömyys on osa ongelmaa, iso osa. Viha josta ei saa puhua, mutta joka on silminnähtävästi olemassa on iso ongelma. Modernissa yhteiskunnassa vihaajat ryhmitellään lokeroihinsa niiksi, jotka eivät jostakin syystä saa ääntään kuuluviin. Osattomuus, osattomuuden tunne, pärjäämisen pakko ja hyväksynnän puute ilmenevät ilkeytenä, rikoksina ja uhkina sisäsiisteydelle.

Mitä tapahtuu kun viha kääntyy itseä kohti? Kun itse ei riitä, kun mikään ei riitä.