Huomioni kiinnittyy sanoihin jotka nuori mies sanoo ilman ylimääräistä tunnepanosta poltellen vesipiippua: Mitään tulevaisuutta ei ole. Hän elää talonsa raunioissa Palestiinassa eikä aio lähteä. Kun seuraa dokumentteja, uutiskatsauksia, poliittisia kirjoituksia, sosiaalista mediaa laajasti, siis laajasti tarkoittaen erilaisia saavutettavia ääniä ja katsoen myös sellaista kuvaa jota ei työnnetä nenän eteen väkisin (entä se kuva joka väkisin on siinä annettuna?), saa kuvan nykyisestä ja tulevasta maailmasta. Kun mies puhuu, ettei nuorilla ole tulevaisuutta Palestiinassa eikä palestiinalaisilla juuri muuallakaan, hän tarkoittaa koulutuksen ja työn puutetta, jatkuvaa sorron ja sodan uhkaa, väkivaltaa, syytöksiä, leimaamista terroristeiksi ja taistelua omasta tilasta. Kun tulevaisuutta ei ole, mikä on jokainen päivä? Kuinka tulevaisuus tulisi ajatella jos se voi lakata olemasta? Lakkaako tulevaisuus olemasta henkilökohtaisesti, yhteisöllisesti, maakohtaisesti vai globaalisti, koska tuon palestiinalaismiehen näkemys on globaali, yhteisöllinen, henkilökohtainen ja maakohtainen. Palestiinalaisten ongelma, elämä ja kohtalo on meidän asiamme.

Miten pohtia aikaa ja miksi tulevaisuutta ei ole? Tämä päivä ajallisesti, tapahtumallisesti maan pinnalla on uutinen. Olemme olemassa, meidän olemassaolostamme on todisteita, tekemisemme on dokumentoitu ja kerrottu eteenpäin. Tämän päivän syvällinen pohtiminen alkaa pienten osasten löytämisestä. Sanoa ne asiat jotka ovat itsestäänselvyyksiä ja selittää ne, niin syvällisesti kuin on järkevää ja järjetöntä, tarkoituksellista hiusten halkaisua välttämättä ja ilman ajatusta että tuskin pääsemme eteenpäin. Tuntien, sekuntien, heräämisen, valveillaolon ja tekemisen suhde liittyy tarpeellisuuteen ja elämän ylläpitämiseen. Kuinka ymmärrämme tekemisemme ja sanomisemme ajassa ja paikassa jossa olemme tai jonne olemme menossa tai emme ymmärrä tai miksi emme ole menossa vaan pysymme paikallamme.  Aika on jatkuva, se ei pysähdy. Sen analysoiminen kuinka olemme ajassa ajoissa ja saavumme ja lähdemme, olemme paikoissa liikkeellä tai paikallaan on kiinnostavaa juuri, koska olemme virtuaalisesti ja teknisesti lähempänä tulevan löytämistä, konkreettisesti kuvittelemme ymmärtävämme, ainakin periaatteessa tiedämme jotakin tulevasta. Tulevaisuus on aina jonkunlainen vastaus. Olemmeko tässä ajassa todella, elämmekö tulevaisuudessa vai menneisyydessä kuin toivoen että jokin parempi palaisi, koska emme usko edestä löytyvän parempaa. Miten näemme ajan, mitä meille merkitsee olla myöhässä paikallaan, tai että huominen tulee ja että huominen tulevaisuus on arvokas? Tulevaisuudesta puhuminen on pääasiassa toiveikasta ja kuinka elämämme ovat yhteydessä toisiinsa viittaa yhteisöllisyyteen, aktiivisuuteen. Toinen asia on ajan arvo, tekemisen arvo ja miksi teemme joka päiväisen tekemisemme, mikä saa meidät uskomaan tekemäämme että se on oikein. Usein tekemisen tarkoitus on jatkuvuuden säilyttäminen, että viemme itseämme eteenpäin saavuttaaksemme päämäärän. Olemme työmme tulos.

On tavallaan science fictionia ajatella että tulevaisuutta ei ole. Kohtalokkaan kuuloinen lause joka tavallaan on totta, koska näin ajattelen, aika on ihmisen keksintö ja mittaamisen väline se voi yhtä hyvin olla olematta. Se on käytännöllinen saavuttamisen mahdollistava keksintö. Tulevaisuus on jotakin saavutettavaa ja silti se on nyt, mutta onko se olemassa. Kun aika ja tulevaisuus ovat saavutuksia, niistä tulee tavaroita, joita ilman ei ole mitään. Mies ilman tulevaisuutta ei ole mitään.