As heart of a waitress, but in air. As a take-off, landing, a journey anywhere, like an ad. Heart of a passenger with a mission of moving ahead going somewhere and coming back, a plan to leave. An experience, something that is more fun, enjoyable, would be enjoyable to remember. It is a beat, a calling, a seduction, a vacation, a job, moving of a body and mind. It takes a lot to make that beating of a heart as it continues, on and on, and why the muscle hits with the rhythm of the same, with pace of similar but individual. We recognize it and think we know it. Beat of choosing, pushing the button of a destination on computer screen. Palm trees and going there, arriving there, exploring it there, learning it. Having a good time there.
Heart as warmth, a symbol of love and strength, a warm bloody gushy sounding organ inside her makes you vomit, it is so profoundly familiar and too close, kindness and hospitality, a smile on her and the blood. For passengers to ask for help, to place trust upon as you paid for it, someone to count on to bring a blanket. Moving on with a cart with drinks and snacks. Sitting down to rest her feet. Hearts of many air hostesses moving back and forth on passages in the air to take care of passengers.
Kuukausi: marraskuu 2014
Todistusvoimasta ja itsestäänselvyyksien maailmasta
Mikä on meille voimakas evidenssi, totuudellinen, reaalistinen tosi ja todistuskappale jostakin, jonka olemassaoloa emme voi kyseenalaistaa? Milloin joku asia on totta? Ovatko kokemuksellisuus ja näkeminen todistavia? Täytyykö meidän saada aikaan puhetta kokemuksestamme, jotta se olisi totta muillekin, jotta voimme vakuuttaa itsellemme toisten kautta, että kokemamme on tapahtunut ja arvokas olemassaoleva? Jotta ajattelemamme konkretisoituu joksikin materiaaliseksi, nähtäväksi, kuviteltavaksi, olemassaolevaksi todeksi onko meidän kuvattava se, näytettävä ja osoitettava se? Todistaako joku toinen, jolle puhun kokemuksestani kokemukseni todeksi vai todistanko sen minä, koska olen todistaja? Kysymys siksi, koska tämä on asia, johon jatkuvasti törmään eli onko minun kokemukseni tarpeeksi arvokas ollakseen tosi sellaisenaan. Kuinka ihmisen arvo ihmisten keskuudessa määrittää tapahtuneen todeksi ja arvokkaaksi siinä määrin, että sen uskovat muut, haluavat kuulla ja tulla siitä todistajiksi, että puhumaani voi joku muu uskoa ja pitää luotettavana eli totena johon voi reagoida? Tekeekö asian todemmaksi se, että asiaan reagoidaan? Ainakin painoarvo kasvaa kun asiasta puhutaan. Katsantokulmia syntyy enemmän kun suuri määrä ihmisiä tarkastelee samaa asiaa, mutta ei tee vielä asiaa todeksi. Kenties enemmän epäilyksen alaiseksi.
Mikä siis on totta? Kuinka voimme tietää minkään tiedon, jonka päivittäin saamme, pitävän paikkansa eli mihin voimme lopulta luottaa? Tiedonantajia olemme me kaikki jakamalla omaa ja toisten tietoa. Onko kysymys se, mikä meitä kiinnostaa, kuinka voimme itseämme auttaa ja suojella vai mitä saamallamme tiedolla teemme, koska tietoa tulvii, sille ei ole rajaa. Missä meidän rajamme tiedon, tiedon jakamisen ja saamisen, omaksumisen suhteen menee? Onko oma itse se, jonka näkemykseen ja kokemusperäiseen tietoon lopulta ja aina turvaudumme. Eli olen itse se, johon eniten luotan, jonka arvostelukykyyn ja päätäntään voin tekemiseni ja elämäni asettaa. Näin ainakin voisi olettaa olevan. Itseluottamus ja -tuntemus on siis mitä tietoon ja sen käyttöön tulee tärkein työkalu. Olen itse tiedonhallintakeskus. On oltava tietoinen ja myös itsetietoinen.
Tiedolla ja tietämällä etsimme turvaa, jatkuvuutta, asemaa ja pysyvyyttä. Hyvän ja pahan tiedon tietäjä voi halutessaan ja tavan valitessaan jakaa tietonsa niille, jotka haluavat tuon ihmisen antaman tiedon tietää ja sillä jotakin tehdä. On siis tiedettävä ketä voi kuunnella, keneltä voi oppia, kehen voi luottaa ja millainen tieto on arvokasta. Arvo, arvot ja arvokkuus ajavat meitä tekemään asioita. Olemme päättäneet millaisia arvoja elämässämme noudatamme ja ajamme eteenpäin. Jokaisen on valittava joko tietoisesti, tietämättään, pakosta tai vapaaehtoisesti. Jatkuvaa valintojen tekemistä emme voi välttää, koska on päätettävä, kuinka etenemme, mitä päätämme seuraavaksi, kenen sanaan luotamme, kuinka korjaamme jonkun asian, millaisen ruuan valmistamme lounaaksi ja kuinka se tapahtuu. Koska maailma on tietoa ja tieto, tietämys asioiden oikeasta laidasta on valttia. Mutta maailma on myös väärä tieto.
Totuudellisuus ja kyseessä olevan, puhuvan, todistavan ihmisen arvo limittyvät mielenkiintoisesti toisiinsa. Kuinka asiat sanotaan, kenelle puhutaan ja kuka kuuntelee. Kuinka jotakuta ihmistä kuin luonnollisesti kuunnellaan ja uskotaan ja toista ei. Ihmisten välinen tehty ja luonnollinen ero ja arvo, asian epäselvyys, itsestäänselvyys, hankaluus ja tieto ihmisestä, joka määrittyy hiukan itsestään, kuinka määrittelemme mielivaltaisesti ja asetamme hänet viitekehyksessämme mieltymystemme mukaisesti, kuinka hän elää siinä ja sijoittaa itsensä yhä uudelleen, kuinka tunnemme toisemme ja mitä ajattelemme toisistamme. Epäluulo ja luottamus jotka vaihtelevat kun teemme asioita eli tiedämme jotakin lisää.
Kokemuksellisuuden todistusarvo ja etenkin yhteisöllinen kokemusarvo on juuri tässä hetkessä mielenkiintoinen, koska koemme yhdessä enemmän kuin koskaan. Tämä siis kun ajattelemme millaisessa yhteisössä elämme internetin kautta. Koemme abstraktisti, luullen, kuvitellen ja usein vähäisen tiedon varassa. Tästä Monesti pelkkä kuva on tieto jonka saamme. Voisi päätellä, että ymmärryksemme toista ja toisen kokemusta kohtaan olisi lisääntynyt, että ymmärryksemme tiedosta olisi lisääntynyt. Asia, jota epäilen. Onko ymmärryksemme omaa virtuaalikokemistamme kohtaan lisääntynyt saati itseymmärrys ylipäänsä kaiken kehityksen keskellä?
Elämme naiivin kokemisen kulttuurissa, jossa hetkellinen, nuorekas ohikiitävyys ja pinnallinen riemu on todistettava kuvatulvalla ja oma onnellisuus todistettava olotilakuvilla. Onnellisuutta mittaavat tekeminen, vauhti ja sen määrä. Oma kuuluminen, eräänlainen viisauden löytäminen nettiyhteisössä ja oma tärkeys viisaana henkilönä, joka löytää tiensä on näytettävä. Meidän on nähtävä, koska uskomme silmillämme. Näytettävä löytömme joka on elämämme tulvassa.
Miehen mitta
Miehen kasvu mittaansa ja mihin tuo mitta asetetaan, johon mies voi kasvaa ja itsensä tukea on erikoinen sosiaalinen ja henkinen voiman ponnistus, jossa toistuu maskuliinisuuden heikkouden pelko, päteminen, kateus, feminiinisyyden ja pienen vähättely, fyysisen voiman käytön ihannointi, kiusaamisen ja lyttyynlyömisen mahdollisuuden käyttäminen ja hyödyntäminen aseman pönkittämiseen ja ryhmädynamiikan ylläpitämiseen. Kummallista on juuri se käsittämätön tosiseikka kuinka hanakasti vanhoillisesta voimankäytöön ja -näyttöön perustuvasta miehisyydestä pidetään kiinni ja siitä on vaikea, jopa mahdotonta päästä eroon.
Miehisyyden huonot puolet tulevat esiin kun mieheydytään ryhmäksi jotakuta vastaan. Raukkamaisin näky on lauma miehiä pistämässä matalaksi yhtä naista. Tämä on jokapäiväistä esimerkiksi internetissä, jossa nimettömyyden taakse voi kätkeytyä ja sieltä huutaa ja sättiä alistavia uhkauksia kenenkään estelemättä. Se, että kukaan ei tähän juuri osaa tai halua puuttua johtuu pelosta, että itse joutuu samanlaisen kohtelun kohteeksi. Tähän kohtaan voi sanoa että pelkuruus on ihmiskunnan tappio. Mutta samanlainen ilmiö tapahtuu työpaikoilla, joilla hiljainen hyväksyntä on enemmän kuin sääntö. Näille yhteiskunnan hiljaisille kiusaamisen hyväksyjille voi todellakin sanoa että maailma on teidän näköisenne ja maailman kiusaajat jatkavat asemissaan, koska mitään ei ole tehtävissä.
Taiteen itseisarvo on eristää taide.
Ymmärrän itseisarvon niin että taide on arvokas teko tekijälleen taiteena. Tehdyn taiteen arvostus taiteena luo tekijälle ja teokselle arvoa. On yhteiskunnasta kiinni millainen taiteen arvo on hyväksyttävää, tarpeellista ja arvokasta ja mihin taiteen arvostus perustuu: mitä taiteelta haluamme määrittää taiteen arvon. Tekijä, joka ryhtyy taiteilijaksi ajattelee tekevänsä taidetta. Hän tietää mitä taide on, mitä taiteelta haluaa, mitä taiteensa haluaa saavan aikaan eli miksi sitä tekee, on valinnut tekemisensä ajatuksena ja ryhtynyt toimeen. Teos joka on olemassa, jota voi katsella, esineenä ja esityksenä. Taide on itseisarvona on arvollinen, arvokas itsenään henkisenä tuotteena tekijöille ja katsojille ilman taloudellista tai muuta ulkopuolista arvoa. Tämä on tietysti ideaali ja taiteen totuus taiteen kuplassa. Taiteella on aina taloudellinen arvo, mikä on myös taiteen painolasti. Toinen painolasti on arvottaminen korkeaan ja matalaan taiteeseen eli arvokkaaseen ja vähemmän arvokkaaseen. Taide yleisesti toimii kokemuksena, elämyksenä, jonka voi omistaa, sanoa ja ajatella nähneensä, tehneensä, luoneensa, osanneensa ja iloinneensa siitä. Taiteen tekeminen, minkä tahansa taiteen tekeminen on erikoisosaamista, joka vaatii taitoa, kykyä ajatella, halua ymmärtää ja herkkyyttä. Siis herkkyyttä. Mitä se sitten lieneekin. Taiteen tekeminen ammattilaisena vaikka puhutaan herkkyydestä ja hauraudesta vaatii päinvastaista. Asenteiden painolasti on pääasiassa negatiivinen, josta voi päätellä, ettei edes taiteen sisällä taiteilija saa arvostusta taiteilijana sinällään. Arvostus vaatii jotakin ulkoista, joka on muuta kuin pelkkä taiteentekeminen.
Että sanotaan tämä on taidetta on luoda taideteos. Teos sijoittuu. Teoksen olemassaolo vaatii katsojan. Taideteos yhteiskunnallisessa kontekstissa tarkoittaa asiaa, jonka ymmärrämme taiteena, mutta jota myös emme ymmärrä yhtenä ja samana. Teos on jokaiselle erilainen. Teos, jonka arvoa alamme mielissämme ja kokemuksena arvioimaan. Mitä teos antaa, mikä on teoksen kyky keskustella katsojansa kanssa, kuinka se resonoi, saa vastakaikua ja jatkuu puheena.
Tarkoitukseni ei ole ylevöittää taidetta, päinvastoin. Ylevöittämisellä ja taiteen itseisarvosta puhumisella luomme taidemarkkinat, joka on maailmanlaajuinen miljardibisnes. Luomme ylellisyyttä ja businessta, jota voidaan kutsua kauneudeksi, elämän lisäarvoksi pienelle osalle ihmisistä joilla on siihen varaa. Samaa ylevöittämistä tekevät museot ja galleriat, jotka eristävät taiteen ja pitävät taiteen itseisarvon arvossaan ja erillään. Pääsymaksut ja taiteen erikoislaatu ylellisyytenä tekevät sitä missä olemme nyt: taide ei kiinnosta, ei puhuttele, ei tavoita, eikä ole saavutettavissa mahdollisimman monelle edes ohi kävellessä. Taide pysyy poterossaan sen yläluokkaisuuden vuoksi, koska se pyrkii yläluokkaisuuteen, jossa tietynlaisella näyttäytymisellä ja näyttämisellä on tärkeä sija. Luokittelu ja halveksunta on osa taiteen maailmaa, joten hyljeksintä ja haluttomuus ymmärtää ja edes pyrkiä tuohon maailmaan on ymmärrettävää. Minäkään en siihen halua. Taide ei ole niin laajassa käytössä yhteiskunnassa kuin sen pitäisi olla. Taide ei ole arkipäivää.
Taiteen tekeminen lähiöissä, lasten ja nuorten kannustaminen taiteen tekemiseen on askel siihen suuntaan, mitä taiteen on tarkoitus olla ja tehdä. Itse olen kokenut taiteen tärkeimmäksi osaksi juuri tekemisen prosessin. Olen myös kaivannut taidetta, joka on osa arkkitehtuuria, en monumentteja ja suuria nimiä. Kun ja jos taideteos on ainoastaan ylellisyysesine mikään ei muutu. Noihin esineisiin suurimmalla osalla ei ole varaa. Siinä on yksi taiteen tehtävä, ylevöittää ne, joilla on taloudelliset resurssit itsensä ylevöittämiseen.
Body of contempt
Patterns and ideas of how feminine is let to reveal and live itself can be and are hugely regulated and calculated, and seen as the self-evident part of modern society. Body is weak and needs to be fed. Women are weak therefore they must be taught to obtain strength via obedience and observing their behavior closely. Strength via the feminine role of fragile, acceptance of one’s fragility and humble place of evil weak sex as written and eternal truth. We are compelled to control bodies with looks, with upbringing, with clothes, with comparison, with contempt and degrading. Patterns of making it to be successful within rules of the game in which we are meat and food for those who are hungry is a weird masochistic necessity. Feminine is as is the act of sex and idea of gender manipulated as too dangerous to be anything else than the few good things they are for. Made for, designed for. Too wild for them to be as they might become to be, dangerous for such obscene to be let loose, too dangerous to acknowledge aloud.
Damaging sexuality, sexuality as damaged is as a rotten idea. A rotten view into humanity and the angles in use now are prohibiting us to be as we are. For sexuality to be manifested as the most important part of humanity is precarious and laughable, shameful and hideous. Knowing the danger is acknowledging the importance. Exploitation of body, especially young attractive body is seen as a right as we do it via images. How do we know exploitation from everyday usage. Can they be separated. Isn’t accepted exploitation everyday practice. There are degrees of severe and we are beyond severe to understand where the limits go. There are degrees of right and wrong, which we must know and act upon. To give body to be exploited is seen as a heroic act, and that there will always be a new body to replace that worn out one is to show and use the constant hunger and demand. Delivery and supply exist because hunger exists. As a circle of inevitable, that there is nothing we can do about it, because there is a continuous desire, misery and lust for body, which cannot be helped. An eye that wants to watch.
Matkatkaamme
Kiinnostavaa on, kuinka ajattelemme, että kaukana on aarre. Toki, kaukana on monia aarteita. Tuo haave kaukaisuudesta voi olla niin sokeuttava, ettei näe lähelleen. Tuo ajatus kaukaisesta paremmasta on kenties ainoa asia, joka on jännittävä, hehkuva, arvokas ja jotakin parempaa, aina vain parempaa, joka on saavutettava tullakseen paremmaksi itse. On löydettävä aarre, kokemus, joka on tavoittelemisen arvoinen ja vaikea saavuttaa, verrattavissa voittoon ja paremmuuteen, jotta voimme asettaa itsemme jakkaralle, jotta voimme verrata hyvillä mielin toisiin itseämme. Kaukaisuudessa on tulevaisuus, kuva, aurinko, lämpö, avaruus, aika, sankaruus, ikä, palkinto, vauhti, löytäminen ja saavuttaminen.
Minne lähtisimme? Minne haaveilemme pääsevämme, on kertomus omasta kyvystämme, tai kykenemättömyydestämme, nähdä mikä on tärkeää. Tavoitteemme ja tekomme tavoitellessamme paikkaa pallilla, ovat tärkeässä osassa kun arvioimme ihmisyyttämme, ja miksi tuo tavoittelemamme on tavoittelemisen arvoista.
Kun jonkin oleellisesti tärkeän päälle on kasattava asioita, koska emme näe sitä oleellista. Asioita, jotka ovat hetken kiinnostavia, ohikiitäviä fragmentteja ja todisteita mahtavuudestamme joka meni jo, haluttavia kunnes tulee jotakin uutta yhtenään. Kuinka asetamme haaveemme itsellemme ja toisille on peruspatologiaa, mielemme on kehomme, kehomme on mielemme, jota joko suostumme tutkimaan ja hyväksymään, tai sitten emme. Se voi olla fyysisen vaillinaisuuden ja mentaalisen vamman peittelemistä ja kieltämistä, luuloa vaillinaisuudesta ja puutteellisuudesta johtuvaa halua johonkin muuhun. Fyysinen vaillinaisuus ja mentaaliset vammat ovat niin jokapäiväisiä, jokaisen omia, yhteiskunnan rakennuspalikoita, osistamme rakentamamme kasa on romahtamaisillaan ja ehkä jo romahtanut yhä uudelleen ja yritämme paikkailla, vaikka se romahtaa kun kiipeämme ja kasaamme päälle uutta.
Matkatkaamme mieliimme, siihen melko lähelle, hyvin mutkaiselle tielle ja sokkeloiselle käytävälle, jossa on monia kerroksia, kuiluja, torneja ja vaarallisen näköisiä portaikkoja niin monia, ettei niitä itsekseen oikein tahdo löytää, saati tohdi löytöretkeilemään. Sieltä saattaa löytyä prinsessa, jonka haluja on mahdoton toteuttaa. Oma itse voi olla pelottavin ja paras löytö kohdata. Pelottava etenkin, kun kohtaaminen on tehtävä jonkun toisen kanssa. Toisen, joka kohtaa sinut sellaisena, kuin olet eikä katoa, vaikka et ole prinsessa.
The women who defend men.
Surely they’ll get glorified after having sensed the need to be on side of men against feminists who are nothing but bald and angry nuisance. Bald and ugly, ugly and bald lesbians. I must thank those women who fiercely stand for equality against the threat of feminism. Just as the threat of communism that there once was feminism is at the root of whining, negative femininity that places blame on men unjustly. Men are to be defended as they are defenseless and vulnerable, at the mercy of female judgment, abandonment and cruelty. Men who need support, gentleness and kindness of women, sheer soft obedient femininity, a wife and a mother.
I personally want to thank women in Hollywood and in any American entertainment business for making equality happen. You truly are doing it fuckers.
”Hayek is, to put it politely, confused. Someone should explain to her that feminism is all about wanting equality. That, arguably, to divorce feminism from equality is like shaking an egg and trying to separate the yolk from the white afterwards.”
http://www.theguardian.com/commentisfree/2014/nov/09/why-women-wont-say-they-are-feminists?CMP=twt_gu
Ego. Hajoita ja hallitse: turpa mutterilla turpaan.
Ylivertainen oma itse, syntynyt, synnytetty, luova ja ajatteleva olento, jonka on annettu ymmärtää olevan virheetön ja vapaa tavoittelemaan ja tallomaan. Napa, josta maailmaa tarkastellaan ylhäältä käsin kyselemättä tai kyseenalaistamatta on kovin yleinen. Ylivertainen itse, jota on tarpeetonta muuttaa, joten on muutettava maailma omaksi kuvaksi. Maailma ihmisen kuvana on yhtä lailla tuhoutuva kuin ihminen itse. Itsekeskeinen ihmiskuva on se ideologia jonka kautta luomme omaamme. Palvottu ihminen, kehon ja tekemisen kautta, kuva, jossa maailma palvelee tuota ihmistä, seuraa häntä ja on ihmisen kyltymättömälle halulle alisteinen on sadistinen. Se on kaksiulotteinen ja lihaksikas imago, jossa kuvitteellisesti asiat ovat hallinnassa kuin kuvasta voimme nähdä ja on yhtä lailla hukkuva kapeuteensa.
Ihmisen hallinnan, hyväksikäytön ja kontrolloinnin tarve on tiettyyn pisteeseen asti tarpeellista. Meidän on elettävä. Kyse on tarpeesta, hyödystä, saavuttamisesta, siitä kuinka omistamme maailman, koska maailma on omistettava jotta voimme asettaa rajoja. Mitä elämästämme teemme ja mitä siitä voimme tehdä riippuu rajoistamme. Kyse on siitä, onko maailma täysin meidän omistettavissa ja millä tavoin omistamme; ainaisesti hyödynnettävissä oleva ja tuhottavissa? Entä toinen ihminen?
On ymmärrettävä, mitä ei ole tarvetta muuttaa, ottaa käyttöön ja milloin itsekeskeisyys menee liian pitkälle. Emme ole enää niin luonnon armoilla että meidän tarvitsisi suoraan ajatella luonnon tarpeita, kiertokulkua luontoa käyttäessämme. Luonto voi olla jo hyvinkin kaukainen ja tuntematon. Itsekeskeisyydessä on se ongelma, ettei ihminen näe itseään kokonaisuudessaan, ei pysty eikä halua näkemään eikä ottamaan huomioon monimutkaisia suhdekokonaisuuksia, oman itsen analysointi on puolitiessä, puuttellinen ja kuvitteellinen suhteessa muihin. Ihminen, joka ei ymmärrä eikä myönnä omaa virhettään on jo aloittaessaan väärässä. Kun lähtökohdat tehdä jotakin ovat perustaltaan egoistiset, on selvä, ettei tyyppi lennä kovin korkealle hyvässä mielessä, menestyksekkäästi. Kenties on aika uudelleen arvioida mikä on menestystä, mitä on voittaa itsensä. Ihminen, joka näkee virheitä muissa, mutta ei itsessään, etsii vääränlaista täydellisyyttä, sellaista jonka pinta kimaltelee. Kun täydellisyys, jota tavoitellaan onkin täydellisyyden irvikuva on maailma ylösalaisin. Täydellisyys on määrittely ja mieltymyskysymys. Tämä on rautalangasta vääntämistä, mutta näin ’yksinkertainen’ asia kuin oma itse on hyvin kompleksinen ja monimutkainen. Oma kuva, persoona ja itsen peilaaminen tai peilaamattomuus maailmaan, josta johtuu moni ongelma, on hyvin ongelmallinen itsessään joka helposti moninkertaistuu ongelmineen. Kuinka olla maailmassa, joka antaa itserakkaiden kusipäiden päättää millainen siitä tehdään? Sellaisessa maailmassa elämme juuri nyt. Peilistä ei näy kaikki mitä ihminen on. Näkyy iho ja piirteet. Kuva aina on vain kuva.
Itsen peilaaminen maailmaan sinällään tarkoittaa, että itseään katsoo maailman kautta, keskustelee sen kanssa. Keskustelu on kuuntelemista, kyselemistä, puhumista, vastaamista eli kommunikointia. Hämmästyttävän vähän ymmärrystä ja halua kuunnella on näinkin paljon keskustelevassa ihmispaljoudessa. Meillä on keskusteluyhteyden saamiseksi laitteita ja applikaatioita, mutta silti emme ymmärrä tai halua ymmärtää. Mikä tässä on vaikea ymmärtää? Päällimmäisenä nykyihmisen mielessä on mitä minä siitä saan, kuinka maailma voi palvella ja hyödyttää minua. Kun vastaus kysymykseen, mitä varten minä olen tässä maailmassa on toteuttaa materiaalisia haaveita, jonkun toisen himoa, kunnianhimoa, omaa himoaan, niin päädymme syömään toisiamme. Kun tarkoitus, tekeminen ja tarkoitusperät ovat lihalliset, keholliset, fyysiset tarkoittaen että voima, joka tekee vaikutuksen, luo tarkoituksen elämälle on helposti mitattavissa oleva materiaalinen hyöty. Voimme pohtia, mitä on omistaa oma itse, olla oma itse ihmisten joukossa ja miten ponnistelemme asemamme eteen ja mikä asemamme on tarkoitus olla. Kuka on tuo oma itse ilman halua miellyttää, ilman halua.
Majakollektiivi Timanttimetsä 