Some torture, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä

Whorehouse or warehouse? Meille edelleen kaukainen Euroopan kolkka Romania on maa, jossa mustalaisilla ei ole häävisti asiat ja katukoirat herättävät empatiamme. Kuvat katulapsista ja imppaajista että ketjuihin kytketyistä lapsista lastenkodissa ovat piirtyneet mieleeni aivan kuin kommunistijohtaja Ceausescun teloitus 25.12.1989 ja vallankumous https://fi.wikipedia.org/wiki/Romanian_vallankumous_1989, joka oli Euroopan oloissa verinen, yli 3000 kuoli. Kestää aikansa päästä yli kommunistien ikeestä ja vallankumouksesta. Onkin monen maan kohdalla ollut kiinnostavaa, kuinka se onnistuu. Vallankumous on ajatuksena ja tekona sankarillinen ja onnistuminen on onnenkauppaa. On vaikea kuvitella maailmaa ilman vallankumouksia. Kommunististen kumousten jälkeiset vallankumoukset ovat selkeästi olleet tarpeellisia, vaikka ehkä suuruutta ja vakautta kaipaillaankin. Muutoksen arviointi on hankalaa ja ennustaminen etenkin. Jatkuva vallan ja kumouksellisuuden käsikähmä on perusihmisyyttä, tapellaan kuka johtaa ja kuinka. Meille kommunistimaiden estetiikka on eksoottista ja ehkä jopa nostalgista, onhan sosialistista realismia täälläkin. Mullistuksena kommunismi oli niin valtava, että se kaikuu edelleen. Kuinka analysoida, mitä kaiku sanoo ja millaiset vaikutukset ovat? Kuinka saada käytäntöön niitä hyviä asioita, joiden vuoksi kumoukset tapahtuivat? Joillekin kaiku sanoo, ei koskaan enää ja kapitalismi nostaa ihmiset köyhyydestä, sosialismi pitää ihmiset köyhinä Suomalaisten suhdetta absurdiin voi näiden elokuvien kautta miettiä. Aivan kuin taide pitäisi järjestää helposti ymmärrettäväksi sotkuisesssa maailmassa ja kokeellisuus on joko täysin marginaalissa tai poissaolevaa, koska se ei myy, etenkin elokuvassa.

Kaksi romanialaista mustaa komediaa, jotka löytyvät kirjastopalvelu Cineasternassa, cineast.fi. Bad luck banging or Loony porn 2021 ja Don’t expect too much from the end of the world 2023 kumpikin Radu Juden ohjaamia ja kirjoittamia osui ruudulleni. Toisessa opettaja joutuu vastuuseen kumppaninsa nettiin lataamasta kotipornovideosta, jossa naisopettaja panee varsin autuaasti. Video näytetään myös elokuvassa ja samalla nauretaan asialle, jota kaikki tahollaan tekevät, naivat, kuvaavat, miten sattuu puhelin kädessä ja tirkistelevät. Videon jokainen haluaa tietenkin nähdä. Opettaja päätyy muiden opettajien tuomioistuimeen tuomittavaksi pois virasta tai vain nuhdeltavaksi. Siihen pitkälti elokuva keskittyy: kuinka tilanne riistäytyy ja nainen kantaa harkitsemattomasta teosta yksin vastuun. Miestä ei elokuvassa muuten käsitellä kuin naisen seksikumppanina, miestä ei videossa myöskään paljon näy, penis toki vilahtaa.

Kuinka nuhteeton opettajan on oltava, minkälainen häpeä julkisesti seksin harrastaminen on? Se tietenkin tuhoaa elämän, tekee kuin julkisuuden henkilöksi ja millä perusteella opettajan vapaa-aika kuuluu työpaikalle tai vaikuttaa hänen työhönsä. Tietenkin se vaikuttaa. Opettaja opettaa. Pilkka ja häpeä ovat vääjäämättömiä. Nainen ei kuitenkaan suostu häpeämään. Hän katsoo silmiin ja haluaa ratkaista asian. Hän ei ladannut videota nettiin, vaan kumppani.

Romania on kehittynyt maailman mukana, mutta miten lopulta, olisi kiinnostava tietää. Kehitystä on niin monenlaista. Enemmän pilvenpiirtäjiä, netin ilmiöitä, kuinka helpoiten menestyy, tekee rahaa ja jetset-elämä edelleen on tavoiteltavaa. Rikkaita ihaillaan ja matkitaan. Naisten ja vähemmistöjen asema kertonee jotakin kehityksen tasosta ja tapahtuuko yhteiskunnallista muutosta parempaan. Raha tuo tietynlaista kehitystä, muoti muuttuu ja missä tahdissa, on päätöntä. Entinen heitetään roskikseen, samoin kuin vanha tyyli. Vertaaminen entiseen on science fictionia, siksi se toimii, toinen jalka on entisessä, siinä, mitä ei voi paeta ja sulkea pois. Ero on edellisiin vuosikymmeniin iso esteettisesti ja poliittisesti, myös vapaudelle on käynyt jotakin. Aivan kuin naiset olisivat muutoksen aktiivisia puolia ja miehet älyllisesti alakynnessä ja toimintatavoiltaa jämähtäneet, koska muuttuminen rikkoisi miehen mallin.

Kummassakin elokuvassa nauretaan kansallisille piirteille, tunkkaisuudelle, kuppikuntaisuudelle, seksismille ja rasismille, jotka eivät ota lähteäkseen ja joita yritetään peitellä matkimalla ja nuoleskelemalla eurooppalaista juppiutta, näyttämällä tyylikkäältä ja rikkaalta, menemällä hetken trendeihin mukaan, yrittämällä houkutella investointeja muualta Euroopasta, aivan kuten muuallakin tehdään. Dilemma, sama kuin aina, keitä me olemme ja keitä muut ovat, millaisiksi voimme tulla, miten ja kuka kuuluu joukkoon, miksi eivät kaikki, vaikka niin sanotaan? Tärkeää on miltä mikäkin näyttää. Kummankin elokuvan osalta välähdykset Romanian historiasta toimivat hyvin johdatteluna tähän päivään, kontrastina ja demonstraationa, kuinka vauhti on kiihtynyt. Unohtaminen on päivän juttu, joten muistuttaminen on tärkeää. Nopeus ja kaikki-heti-nyt-, kieli vyön alla-tyyppinen kiire jonnekin on oireellista, töitä on tehtävä paljon, uupumukseen asti. Mikä on perässä juoksemisen hinta? Menetyksen ja ulkopuolelle jäämisen pelko vaivaavat myös ja ehkä etenkin Romaniassa. Bukarest on kuitenkin vilkas city, missä on häslinki päällä.

Naisten esittämät pääosat kertovat, jotakin on tapahtunut. Aivan kuin lamppu olisi syttynyt. Näin vapautunut luovuus ja idearikkaus on harvinaista elokuvissa tänä päivänä. Eikö elokuvissa oteta taiteellisia riskejä, kun olen näin vaikuttunut? Vaikuttavaa kuvausta yhteiskunnallisesta, taiteellisesta tai sitten vain teknologisesta muutoksesta, miksipä ihminen muuttuisi, joka pakottaa arvioimaan entisen ja nykyisen Romanian suhteen muuhun maailmaan ja itseensä, että kuinka elää tässä muutoksessa, johon jokainen voi vaikuttaa puhelimellaan. Naisella on ääni. Entinen maailma, joka on kuin Johann Straussin valssi, jossa roikutaan tavan vuoksi kiinni tai Johannes Brahmsin Hungarian dance no. 5 in G minor, mikä toimii hienosti absurdiuden taustana. Kaikki virtaa kuin liikenne, melkein saumattomasti, melkein törmäämättä.

Unkarin ja Romanian suhde lienee hiukan arka edelleen. Mitä tahansa voi tapahtua, ihan missä tahansa, nainen on kaikenlaisten tahojen vietävänä ja päälleastuttavana, niin sanotusti. Kummassakin elokuvassa johtoajatuksena on, kuinka kauan voi antaa kenen tahansa pompotella, saada viimeinen sana ja mitä tapahtuu, kun ryhtyy sanomaan vastaan ja on välittämättä muiden ajatuksista, tekee vaan. Mitä yksi ihminen voi tehdä, kun vastassa on koneisto, jonka ajatuksia ja halua nöyryyttää on mahdotonta muuttaa? Kuinka kohdata massayleisö yksin? Nöyryyttäminen on tätä päivää ja on hävettävä, jos ei kuulu joukkoon, pian olet ulkona. Kuinka peilata nykyhulluus entisen hulluuden kanssa? Kääntää kuva niin, että voit nauraa takaisin katsojalle ja katsoa, minne olemme menossa: jyrkänteeltä alas vai vuorta ylös, jätevuorta ehkä. Kuinka erilainen maailma on nyt, mutta halut ja tavat toimia eivät ehkä muutu lainkaan, on vain erilaiset välineet.

Nykyelokuvassa absurdius, jonkunlainen idiotismin ja sekopäisyyden sekoitus, joka kumpuaa arjesta, oman maan tavoista ja historian painolastista, on herkullinen, eikä lainkaan liiaksi sellaista näe, jossa kaikki heitetään silmille, selkeästi tarpeesta särkeä siloiteltu kuva. Siksi on ihanaa nähdä tekijöiden vievän hulluttelun ja eurooppalaisen satiirin perinnettä eteenpäin yksinkertaisilla ja nerokkailla asetelman vaihdoksilla, elokuvan tekemistä kiinnostaviin ulottuvuuksiin. Nyt nainen voi miehen naamalla parodioida Andrew Tatea ja hänen kaltaistaan miestä TikTokissa ja päästää pirun irti, sanoa kaikki, mitä ajattelee, välittämättä, kuka kuulee. Vapaus on ihanaa tai tätäkö on vapaus? Vapaus on nopea auto. Deepfaken avulla nainen ottaa haltuun ja suoltaa siloittelematonta seksististä psskaa kuin valtavirtaa ja jotakin jokapäiväistä, sitä mitä Andrew Tate, hänen kaltaistensa ajatukset ja puheet ovat ja millaista todellisuutta Taten kaltainen mies luo. Hänellä on paljon ihailijoita. Suhde ja näkökulma romanialaisiin naisiin muuntuu kertaheitolla, kun Tatelle puhuu takaisin. Mikä tämä mulkku kuvittelee olevansa, mitä hän ajattelee naisista, Romaniasta ja miksi? Miksi, on ehkä se painavin kysymys. Vastauksena, koska voi. Kuinka kukaan kehtaa tai antaa valtaa Taten kaltaisille? Kuinka muuten antaa takaisin kuin parodioimalla ja tekemällä naurettavaksi, näyttää jotakin todellista, todellisen luonne. Elokuva vastarintana, jossa huumorilla on suuri osuus, kun todellisuus on kammottava, on tehtävä naurettavaksi.

Vallankumouksen kokemus, muutoksen seuraaminen ja siinä eläminen luo kakofonisen ja mielipuolisen maailman, jossa kuka tahansa voi periaatteessa olla mitä tahansa ja ottaa valtaa seuraajien määrällä ja olemalla mediassa. Ihmenainen tulee lihaksi ja nappaa kaikki haaviinsa, on itse oltava autonratissa ja tehtävä ratkaisut. Ratkaisukeskeisyys ja asianlaidan huomaaminen, että yksilöllä on valtaa, on oleellinen palanen kommunismin raatelemissa maissa, joissa sulautuminen joukkoon on turvallisuuskysymys, mikä saattaa olla niin nykyäänkin. Uudenlainen vallankumous, kun vallankumouksista puhutaan hyvänä asiana, on ihmisen evoluution ja kehityksen palanen yhä uudestaan. Elokuvan tyyliin, asioita tapahtuu, niitä havainnoi, tekee päätelmiä ja on aktiivinen tai passiivinen asioiden suhteen tai laittaa itse tapahtumaan, jokainen voi valita, minkä roolin ottaa. Suhteemme vallankumouksen tapahtumaan, joka on jatkuva prosessi, kuten Slavoj Žižek monesti kysyy, kiinnostavin päivä on vallankumouksen jälkeinen päivä: mitä silloin tapahtuu, kuinka järjestäää yhteiskunta uudelleen, ihmisten tavat ja ajattelu, jotka ovat hyvin hitaita muuttumaan.

Bodies online, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä

Kävin eilen katsomassa Anna Erikssonin elokuvan E teatteri Niagarassa Tampereella. Lisäkseni katsomossa oli kolme naista. Se oli ainoa esitys, joten kiirehdin näkemään tätä kohuteosta. Katsojien määrä voi kertoa monesta asiasta. Taiteessa se ei ole niin olennaista. Eriksson näytteli, ohjasi, kirjoitti ja sävelsi ja on kehittynyt valtavasti tekijänä. Nainen tekijänä on edelleen spesiaalia jollain tapaa. Aplodit kaiken hallinnasta. Aavikko on selkeästi tehnyt vaikutuksen kuten myös eräänlaisen vaikutuksen on tehnyt entinen pääministerimme. Kritiikeissä aivan kuin vältellään sanomasta, että Sanna Marin ei olisi tehnyt hyvää vaikutusta ja Blair Witch institute kuulostaa erään Tony Blairin irvikuvalta. Musta väri naisten vaatteissa viitannee noitiin, kuolemaan, seksiin tai muuten elämänvalintoihin, joita voi itse tehdä (tai sitten ei). Musta toimii hyvin kuvissa ja on niin sanotusti tyylikäs aina. Kritiikki elokuvassa on osuvaa ja paikallaan. Mitä yksi nainen sitten sai aikaan ja miksi juuri hän sai rauhan Nobelin?

Namibian hiekka-aavikko on vaikuttava. Sitä voisi itsenään katsella kauankin, kuinka se muuttuu jatkuvasti, miten pienijyväistä hiekka on, aivan kuin molekyylejä. Tuuli ja aurinko muotoilevat maisemaa. Ihminen hyvin vähän pystyy aavikkoa muuttamaan muuten kuin jalanjäljillään. Yöllä on säkkipimeää ja tuuli vinkuu. Elonmerkkejä ei löydä ja ne vähätkin peittyvät nopeasti, silti luonto on äärimmäisen kaunis ja kuvauksellinen. Pelko katoamisesta ja kuolemasta on läsnä puhelimeen tulevissa viesteissä, joihin ei saa vastausta. Epätoivo ja toivottomuus ennenkaikkea tunkevat läpi niistä muutamista ihmisistä, jotka elokuvassa esiintyvät, menetys ja kuinka ihminen on kehonsa armoilla, aivan kuin luonnonkin. Tyhjät lupaukset ilmastonmuutokseen vaikuttamisesta tai mihinkään, peittyvät nopeasti ja osoittautuvat tyhjiksi. On melkoista liioittelua, väittää pääministerin kyenneen jotakin estämään tai olemaan muuta kuin patsasteleva ja porsastelevia elätti. Elokuvan nainen ilmeisesti on sen tajunnut.

Mustaan pukeutunut nainen tulee joko hautajaisista, tärkeästä virallisesta tilaisuudesta tai kulttuurista, jossa musta on merkityksekäs väri. Se, mitä musta merkitsee meille, on jotain muuta muualla. Suru ja viha tulevat ensimmäisinä mieleen, synkkyys, umpimielisyys, virallisuus, radikaalius ja katoaminen. Näkyykö mitään vai näkyykö kaikki liittyy mustaan. Se on joko eroottista tai täysin suljettu ovi, lukossa ja avain heitetty kadoksiin aivan kuin hiekkaan voi upota ja aavikolle eksyä ja kadota, mitä Eva Vogler ilmeisesti yrittää. Moni jättää hänen puhelimeensa viestin, joko huolissaan tai onnitellakseen hurjasta teosta Nobel-juhlassa. Harmi, ettei elokuva näytä tekoa muuten kuin sekunnin väläyksinä ja negatiivilähikuvina karvapehkosta. Laseja ja pöytiä kaatuu äänimassassa. Toki voin arvostaa, että katsojan annetaan kuvitella kohtaus, ettei kaikkea kuviteta kuin lapselle, mikä on elokuvan vahvuus.

Namibian aavikko on valtava ja sinne mahtuu yksi päämisteri ja elokuva hyvin. Vähitellen hajoava puhelinkoppi ja vanha yleisöpuhelin kokevat katoamisen hiekkaan. Joskus some ei ole räjähtänyt. Evan puhelimeen jätetyt viestit toimivat yhteytenä maailmaan, joka ei voi käsittää anasyrmaa muuna kuin hulluuden oireena eikä usko sen tuovan rauhaa maailmaan ja lopettavan sotia. Saako Nobel-palkinto Evan näin sijoiltaan? Kiroaako Eva tällaiset palkintoseromoniat turhina? Ilmeisesti. Sodat jatkuvat yhä edelleen.

Yksi murha elokuvassa tapahtuukin. Miehet elokuvassa ovat myös hukassa ja harhailevat, että tekevät epätoivoisia tekoja. Lopussa nainen vie toiselta naiselta mekon päältä ja se toinen nainen jää rinnat paljaina aavikolle sukkahousuissaan makaamaan. Mustat sukkahousut ilman alushousuja muistuttavat mallinukesta ja aivan kuin tupakointikohtaus tapahtuisi mallinuken kädellä. Alastomuus, naisen etenkin, on läsnä. Se on häpeä ja hyvin kristillinen aihe, mikä tulee mieleen käärmeen lailla hiekalla liikkuvasta naisesta ja Eva- nimestä. Ihminen käärmeenä on kuvaus ihmisestä: mitä hyvää lopulta saamme aikaan kaiken paskan seassa? Etenkin, kun siitä palkintoja voi jakaa?

Elokuvissa yleensä taideviittaukset ja kristinuskon kuvat kohtaavat usein. Seksi, kuolema, synti ja rajallisuus ovat ikuisuusaiheita ja herkullisia, ne koskettavat jokaista. Alaston nainen ja naisen elämä ovat kuvauksellisia ja sen tahtoo nähdä. Näkeminen on kuin koskettelua, kun puhutaan vulvasta. Syvin kohta naisessa on hänen vulvansa monella tapaa. Vaistomaisesti alapäänsä peittää kädellä. Siinä elimessä on jotakin liikaa monessa kerroksessa. Vulvaan on vaikea porautua ajatuksellisesti ja olematta härski. Juuri oli kohu, kuinka Ylen ohjelma naisten hävyistä, oli näkynyt kuuden aikaan Prisman jokaisella tv-näytöllä ja sairaaksi sen tekee, että lapset näkivät tämän kammottavan elimen. Naiset puhumassa alapäästään ilman että yläpää näkyy. On järkyttävää, että sieltä, minne penis työnnetään, tulevat lapset.

Jostain syystä, ajattelin myös Armi Aavikkoa ja Kikkaa. Naisen tuhoutuminen, itsetuho, ei ole harvinaista. Itsensä paljastaminen, julkisuus ja bisnes, millä tahansa alalla, on mahdollisesti raunioittavaa. On silti kummallista, kuinka pornon ollessa niinkin voimissaan kuin nyt, vagina ja paljaat rinnat saavat sätkyn aikaan. Vagina tämänkin elokuvan kohdalla, on kaiken aiheuttaja tai naisen tuhoaja.